Minnan matkakertomukset: Yöjunalla Ukrainan halki

 

Ma 20.6. klo 13.00

Matkalla Ukrainaan! Matkareittimme kulkee Helsingistä Riian kautta Budapestiin, sieltä rajan yli Ukrainaan ja Svalyvjaan, jossa yövymme. Tämän jälkeen alkaa se jännä osio. Nimittäin 13 tunnin matka ukrainalaisella yöjunalla Ukrainan halki kohti Kiovaa.

Ypöyksin tehty viikon reissu Kuubaan alkoi juuri tuntua leppoisalta kuin kesäpäivä Orimattilan kotieläinpuistossa. Mielikuvissani kaikki mahdolliset intiaaneista avaruusolioihin hyökkäävät junaamme keskellä Ukrainaa, joten kattokaa, kun mä nukun ukrainalaisessa yöjunassa, kun en muutenkaan nuku vieraissa paikoissa, enkä varsinkaan missään kulkuvälineissä. (Tästä syystä olen aina pitkillä lennoilla valmis kuristamaan kaikki lähimatkustajani, jotka nukkuvat lentokoneessa kuin vauvat kirpsakassa kevätpakkasessa ja heräävät makeasta unestaan silmät kirkkaina).

kartta

Vieno kysymykseni kuuluu, miksei meillä ole uusia bisneksiä esimerkiksi Mauritiuksella, vaan Ukrainassa?

Ti 21.6.2016

Matkasimme autolla viime yönä Budapestistä Ukrainan rajan yli Svalyvjaan. Matkaan meni yli kuusi tuntia ja sinä aikana tuli nähtyä uskomattoman paljon maissipeltoa. Amatöörin silmin katsottuna maissin kasvukausi näyttää olevan hienossa vauhdissa.

maissipelto

Rajan ylitys sujui ongelmitta ja saavuimme illan kohteeseen puolen yön aikoihin. Tämän jälkeen isäntämme halusi tarjota meille vielä illallista, josta emme voineet kieltäytyä ja lopulta yöunet jäivät neljän tunnin mittaisiksi. Mutta ei se mitään, lohdutan itseäni: ehkä nukun yöjunassa ensi yönä kuin tukki!

Päivän ohjelmaan kuuluu tapaamisia paikallisten hallinnon edustajien kanssa. Kun odottelimme pääsyä tapaamiseen, päätin tarjota koko seurueelle kahvit, vaikka paikalliseen tapaan ei naisten kuulukaan tarjota. Maailmannaisen tyyliin menin kahvilan tiskille maksamaan KOKO LASKUA, niin kuin asian esitin ja iskin rahat tiskiin, kun kerran paikallista valuuttaa oli sattunut mukaan. Kahvilan kassa piteli seteliäni kädessään kuin halpaa makkaraa (siinä kohtaa alkoi muutenkin epäilyttää, koska setelit näyttivät olevan aika isoja laskun summaan verrattuna) ja kertoi, ettei niillä rahoilla voi maksaa. En alkanut siinä asiasta kiistellä ja tarjosin korttia. Ei käy. Tämän jälkeen palasin pöytään ei niin Euroopan omistajan elkein ja totesin, että joku muu joutuu maksamaan, koska rahani eivät kahvilaan kelpaa. Seurue pyysi nähdä rahat. Kävi ilmi, että ne olivat Kazakstanin valuuttaa. No mutta hei, ajatushan se on kaunein, eikö! Tarinan opetus: Mikä maa mikä valuutta?!

Lähes kaikki etukäteen sopimamme tapaamiset ovat peruuntuneet, muuttaneet sisältöä, aikaa ja paikkaa tai henkilöitä. Kaikki tapaamisiin liittyvät muutokset ovat tulleet ilmi lyhyellä varoitusajalla tai juuri kun tapaamiseen pitäisi lähteä. Aikakäsitys on Ukrainassa venyvä ja kaikki tämä edellämainittu tuottaa minulle henkilökohtaista tuskaa ja ahdistusta, koska oharit kuuluvat inhokkilistani top kolmoseen. Vaikka suomalaiset olisivat muuten kankeita bisneksessä, tapaamiset pitävät aina ja jos peruutus tulee (mikään akuuttia oksennustautia vähäpätöisempi syy ei kelpaa), varamies järjestyy paikalle tai vähintään ilmoitus peruuntumisesta. Täällä siitä ei ole tietoakaan. *repii hiuksiaan*

Pitkä päivä takana ja se huipentui 13 tunnin matkustamiseen ukrainalaisessa yöjunassa. Lähestyessämme rautatieasemaa olin enemmän utelias kuin varsinaisesti peloissani tulevasta matkasta. Olimme asemalla hyvissä ajoin ja ehdimme katsella ukrainalaisen maalaiskaupungin menoa aseman läheisyydessä useamman tunnin. Asemat vetävät puoleensa paikassa kuin paikassa epämääräisiä porukkaa, eikä tämä asema ollut poikkeus. Ihmiskohtaloiden näkeminen teki surulliseksi, köyhyys oli käsinkosketeltavaa.

asema

aikataulu

heppa

Lopulta matkan kohokohta oli edessä ja junamme saapui raiteelle 3. Ulkopuoleltakaan nähtynä juna ei herättänyt suuria hurraahuutoja. Sisällä odotti oma maailmansa.

juna_saapuu

Paikallinen yhteistyökumppanimme oli ostanut meille etukäteen liput, koska juna oli viimeistä paikkaa myöten täynnä. Minulle oli varattu oma makuuvaunu ja yhteistyökumppanimme oli bookattu samaan vaunuun suomalaisen konsulttimme kanssa. Junan käytävää pitkin kävellessään tämä suomalainen huikkasi minulle nähdessään koppini, että ”Sinulla kävi tuuri!” 2 x 1,5 metrin hytissä minua odotti hyttikaverini, intialaisen näköinen miekkonen. Ei kaverissa varmasti mitään vikaa, mutta painalsin sivuilleni katsomatta samaan koppiin suomalaisen kanssa. Ukrainalainen otti urhoollisesti minun paikkani.

Meille oli varattu junasta ”parasta, mitä rahalla saa” eli luksus-tason hytit. Yksi paikka maksoi noin 13 euroa, se oli kallein lippu, mitä oli tarjolla. Hintaan sisältyi teetä, jota vaunuemäntä tarjoili.

Olin kuvitellut vaunun olevan jotain ruotsinlaivan tyyppistä, mutta otetaan siitä pois sähköpistokkeet, vessa, suihku ja puolet tilasta, niin aletaan olla lähellä. Käytävällä oli kaikille yhteinen vessa, jonka lattiassa oli reikä ja pönttö johti perinteisesti suoraan raiteille (näin se on Suomessakin jossain junissa edelleen, joten se ei ollut järkytys). Vessaan kannatti mennä heti alussa, kun lattia oli vielä melko kuiva ja vessapaperia oli tarjolla (sen jälkeen en sitä nähnytkään). Käsienpesusysteemi aukesi toisella vessareisulla ja se olikin ainoa juokseva vesi koko junassa. Vessaa en kuvannut, se olisi voinut järkyttää herkimpiä lukijoita.

hytti

tee

Loppujen lopuksi olin tyytyväinen hyttikaverista, joka toi henkistä turvaa (vaikka vaunun ovi oli niin outo, etten saanut sitä auki sisä- enkä ulkopuolelta, joten ei ehkä kukaan muukaan), eikä viiden millin paksuisen seinän takana kuorsaava naapurihytin kaveri tuntunut olevan hänkään kaukana. Yllättäen nukkuminen oli matkan helpoin osuus, koliseva juna peitti alleen ihmisten äänet ja oli yllättävän rahoittava taustaääni. Juna pysähtyi matkalla kymmeniä kertoja asemille ja hiljaisuuteen heräsin silloin monesti.

näkymä toiseen junaan

yöllä junassa

Ke 22.6.2016

Aamulla vastassa oli helteinen Kiova ja olo oli melko nihkeä, koska junassa mitään pesumahdollisuutta ei ollut sen paremmin kuin juoma- tai ruokatarjoiluakaan. Vasta viimeisen minuutin aikana annoin itseni ajatella, että pian pääsen tästä junasta pois, eikä ikävä ole takaisin.

421

Vieraanvarainen ukrainalainen yhteistyökumppanimme tarjosi meille mahdollisuuden käyttää Kiovassa hänen kotinsa suihkua ja tarjosi vielä aamiaista, sen jälkeen olo oli todellakin kuin uudella ihmisellä.

426

Päivän ohjelmassa oli tapaamisia valtionhallinnon tasolla, ympäristöministeriössä. Olimme saaneet parissa päivässä kasaan uskomattoman määrän korkeatasoisia tapaamisia aluehallinnon, valtionhallinnon, rahoittajien ja muiden päätöksentekijöiden kanssa, mistä kiitos kuuluu aktiivisille paikallisille toimijoille.

Minulla on tunne, että olemme asian ytimessä, keskustelemassa asioista juuri oikeiden ihmisten kanssa ja joka paikassa meidät otettiin vastaan suurella mielenkiinnolla ja apua luvattiin antaa joka taholta. Olen erittäin tyytyväinen matkan tuloksiin.

ministry

Iltapäivällä suunnatessamme vihdoin kohti Kiovan lentokenttää alkoi takki olla tyhjä. Heikosti nukutut yöt painoivat reippaammankin reilaajan askelta. Kun pääsimme sisään kentän loungeen, söin mahan täyteen ja painelin suihkuun, jossa valutin kuumaa vettä huonoa omatuntoa kokien: olkoon klisee, mutta hitto, miten onnekkaita me kaikki suomalaiset olemme, meillä on oikeasti asiat hyvin, eikä väsymyksestä huolimatta tehnyt mieli valittaa yhtään.

Toinen matkani Ukrainaan alkaa olla lopuillaan. Lennämme tänään illalla Riian kautta Helsinkiin. Minulla on tunne, ettei tämä ole viimeinen Ukrainan reissuni, päin vastoin, tämä on vasta alkua. Ukrainalaiset kumppanimme alkavat tuntua ystäviltä ja tulivat Suomeen käymään juhannuksen jälkeen.

pilvi

Tässä kohtaa pitää miettiä, onko tämä sen kaiken arvoista. Vastaus tulee heti: On. Meidän on pystyttävä olemaan paikan päällä ja luomaan suhteita tehdäksemme uutta bisnestä.

Jos se on siitä kiinni, olen valmis tekemään tämän uudelleen niin monta kertaa kuin tarvitsee. Ensi kerralla lataan vain mukaan täydellisen Ukrainan yöjuna -survival bagin!

Tallennettu kategorioihin Ei kategoriaa | Avainsanoina , | Jätä kommentti

Toimari tilittää: ”Puoli vuotta tätä rallia takana”

 

Tadaa! I’m back!

Viimeisen muutaman kuukauden aikana olen herännyt välillä outoon ajatukseen: ”Tästä voisi kirjoittaa blogissa” tai ”Tästä saisi hyvän blogijutun”. Tässä sitä siis ollaan näppäimistöllä taas ja pakko sanoa, että tauko teki hyvää, mutta jestas, että on kiva kirjoittaa! Oikein sisuskaluissa ilo kuplii (ja siis se kuplinta ei ole enää se kahden viikon mahatauti, jonka sain ensimmäisellä Ukrainan reissulla).

Tuntuu, että on aika tehdä jonkinlainen välitilinpäätös kuluneesta puolesta vuodesta. Ja koska sitä minulta niin usein kysytään, kerrotaan tässä julkisesti, että miten se ensimmäinen reilu puoli vuotta toimitusjohtajana on mennyt.

Vuosi vaihtui iloisissa merkeissä toimistossa järjestetyissä uudenvuoden pileissä, joissa ”valta vaihtui” virallisesti ystävien ja lähimmäisten kanssa. Näkyvin muutos uudesta vakanssista oli huoneen vaihdos, roudasin kamani toimiston toiselle laidalle.

lasit

540

517

574

Ennen vuoden vaihdetta ja välittömästi sen jälkeen ilmapiirissä tuntui odotus, jota olisi voinut leikata Fiskarseilla. Moni odotti jotain suurta ja mullistavaa tapahtuvan ja omintakeisten ideoideni takia en ihmettele, jos odotukseen liittyi myös pelonsekaista kauhua. Mitään suurempaa ei kuitenkaan tapahtunut, maapallo ei räjähtänyt, työasuja ei muutettu pinkeiksi (ei väriltään, eikä istuvuudeltaan), eikä puolelle porukasta keksitty uutta positiota.

5. päivä tammikuuta kokoonnuimme koko jengi Ferroplanin ruokalaan, jossa nostettiin malja yhteiselle hyvälle tulevaisuudelle ja kuunneltiin muutama puhe. Vähän ennen vuodenvaihdetta sukupolvenvaihdoksesta vapautettiin lehdistötiedote ja myös viidennen päivän tilaisuudessa oli paikalla mukavasti lehdistöä.

615

Ällistyttävää on ollut, miten hienosti media on meitä vuodenvaihteen jälkeen huomioinut. Lehtijuttuja printissä ja verkossa, telkkarinäkyvyyttä, artikkeleja, jotka poikivat lisää uusia ja somen ansiosta jutut kiertävät pitkiäkin aikoja verkossa. Iso kiitos kaikille juttujen tekijöille!

lehti

30.6. tuli täyteen tasan puoli vuotta tätä rallia. Minulta on kysytty noin tuhat kertaa, miten homma on lähtenyt käyntiin. Jatkototeamus kuuluu, että ”On varmasti on ollut kiirettä”. Totuus on se, että vähän ennen vuodenvaihdetta mietin muutaman kerran, että mitähän toimitusjohtajat oikein tekevät, mutta ensimmäisestä minuutista alkaen kysymys on ollut turha. Kertaakaan reilun puolen vuoden aikana ei ole tullut tilannetta, että olisin miettinyt, että hoh hoijaa, mitähän sitä sitten tekisi. Ei ole ollut aikaa miettiä. Ja hyvä niin.

Tosiasia on myös se, että tämän vuoden elokuussa olen ollut talossa 12 vuotta (eli olen olen aloittanut täällä 13-vuotiaana 😉 ), joten mikään asia ei ole varsinaisesti tullut yllätyksenä. Vähän kauemmin kuin 12 vuotta olen lisäksi seurannut lähietäisyydeltä, millaista on olla yrittäjä ja toimitusjohtaja, joten siinäkään mielessä yllätyksiä ei ole tullut.

Ensimmäinen työtehtävä, jonka lupasin tehdä oli pitää kaikille palautekeskustelut ja se on ollut parasta, mihin olisin koskaan voinut aikana käyttää. Aloitin kierroksen tuotannon työntekijöistä ja nyt ollaan edetty läpi organisaation keskijohdon loppumetreille. Lyhin keskustelu on kestänyt 50 minuuttia ja pisin tähän mennessä 2 tuntia ja jokainen minuutti on ollut minulle kultaakin kalliimpi, koska tietoni eri osastojen töistä on lisääntynyt noin 110%.

Olen päässyt luopumaan talousasioiden hoidosta, sitä ei tule ikävä ja kiistatonta on, että 10 tilinpäätöstä antavat pohjan tarkastella talouslukuja niin syvällisesti kuin sielu sietää. Erittäin positiivista on se, että olen saanut siirtää tehtävät osaavalle, motivoituneelle ja kehittämishaluiselle henkilölle talomme sisällä.

Markkinointi, joka on ikuinen sydämeni valittu, on hankalampi pala pureskella. Siitä en haluaisi luopua, mutta aika ei anna myöten kehittää asiaa sen vaatimalla tasolla. Vasurilla tehty markkinointi on ihan turhaa säheltämistä. Viimeisten viiden markkinointiprojektin ainoa pullonkaula on ollut nimeltään Minna ja hommat eivät meinaa tulla valmiiksi (tällä ruoskin itseäni erityisesti uusia kotisivujamme silmälläpitäen, ne kun olivat puoli vuotta myöhässä alkuperäisestä aikataulusta).

Talon sisällä muutos on sujunut aika lailla kitkatta. Huvittavia tilanteita, kun ojennan palaverissa tai kohtaamisissa käyntikorttini, tulee viikottain. Vastaanottaja ottaa korttini vastaan, lukee tittelin (odottaa maksimissaan markkinointipäällikköä, jos sitäkään), jonka jälkeinen ilme: priceless. Nuorehko (määrittelen nyt itseni näin kauniisti) naispuoleinen metallifirman toimari on ilmeisesti harvinainen laji. Mutta sen voi käyttää hyödykseen.

Hauska tilanne tästä syntyi, kun olimme lentokoneessa matkalla IFAT-messuille Müncheniin: vesiasiantuntijamme vieressä istunut suomalaisen firman edustaja kyseli, että oletko ottanut emännän mukaan reissuun. Vesiasiantuntijamme esitteli meidät: ”Tässä on toimitusjohtajamme”. Minä kättelin kaveria ja esittelin itseni niinkuin ei mitään. Ilme: Absolutely Priceless! 😀

Yhteenvetona puolesta vuodesta voisi sanoa, että vastuu on sellainen kuin kuvittelinkin, tehtävät ovat paljolti samoja kuin ennen, puhelin soi rutkasti enemmän (yhden tunnin palaverin aikana saattaa helposti tulla kuusi puhelua, joihin en kyllä valitettavasti juuri soittele takaisin), haasteet ja mahdollisuudet ovat tasapuolisesti isompia, valvottuja öitä on yhtä paljon tai vähän kuin ennenkin ja se parin viikon mahajuttukin taisi olla joku ukrainalainen pöpö, eikä vatsahaava. Eli ihan hyvin menee!

Aikuisten oikeasti minulla ei ole mitään hätää, koska ex-tj istui seinän takana joka päivä ja Dream Team jeesaa juuri siinä, missä sen on tarkoituskin eli jakaa asiantuntijuuttaan omilta osastoiltaan. Kun tukiverkostot ovat kunnossa, nuoralla on helpompi käppäillä. Ja siellä käppäillään ihan omilla tossuilla, eikä niillä saappailla, jotka tuntuivat olevan tarjolla vuodenvaihteessa koossa 56.

Joten Bring it on baby, I’m ready to rock and roll!!

Tallennettu kategorioihin Ei kategoriaa | Avainsanoina | 6 kommenttia

Toistaiseksi voimassa olevat Jäähyväiset

Olen päättänyt lopettaa tämän blogin. Tai en lopettaa, mutta laittaa sen jäähylle. Tai en jäähylle, vaan hyllylle, odottamaan, että sitä tarvitaan taas.

Ensimmäistä kertaa ikinä olen tänä syksynä jättänyt kirjoituskertoja väliin. Se kertoo siitä, että joku muu asia on ollut tärkeämpi. Tämä pitää varmasti paikkansa, mutta se kertoo myös ajatusmaailman muutoksesta. Ihmisellä on nimittäin aina aikaa sille, mitä todella haluaa tehdä, muuta on turha väittää.

Blogi on antanut minulle sanoinkuvaamattoman paljon. Se on poikinut tapaamisia, puhe-, kirjoitus- ja luentopyyntöjä. Se on toiminut keskustelunavajaana, jäänmurtajana, tsempparina, vaikeiden asioiden esiintuojana, erottautumiskeinona ja ylpeyden aiheena.

Blogi on tuonut elämääni työtä, tuskaa, iloa, naurua, itkua, taistelua, voittoja, häviöitä, fanikirjeitä, stalkkereita, uusia tuttavuuksia ja se on avannut ovia, joiden en olisi muuten tiennyt edes olevan olemassa.

Blogi on antanut sen, mitä sillä oli annettavaa ja nyt on aika keskittyä toisiin asioihin. Vanhasta on uskallettava päästää irti, kun sen aika on, koska uudessa piilee aina mahdollisuus.

Ei mitään rimpuloita -blogi, Suomen ainoa teollisuusblogi on tänään 4 vuotta, 5 kuukautta ja 23 päivää vanha ja siinä on julkaistu 206 artikkelia. Otan blogin taas hyllyltä, kun näyttää, että sille on käyttöä (ja olisi hyvä, jos minulla olisi jotain sanottavaa). Päättömät ideat, kreisit messuosastot, uudet kotisivut ja muut kehitteillä olevat jutut eivät häviä mihinkään ja luulen, että blogi tulee olemaan edelleen paikka, jossa niistä kerrotaan.

Kiitos teille lukijoille, joita ilman yksikään blogi ei ole mitään. Jokainen palaute, kommentti, jako, tykkäys ja twiitti on ollut minulle yhtä tärkeä kuin ilma, jota hengitän. Ilman niitä tehty työ olisi tuntunut merkityksettömältä.

Hätä ei ole tämän näköinen! Palaan näppäimistölle jonakin päivänä, yllätän teidät. Siihen saakka, nämä ovat jäähyväiset.

Kiitos rakas blogi kaikesta, mitä olet minulle antanut <3

Tallennettu kategorioihin Ei kategoriaa | Avainsanoina | 20 kommenttia

Minnan matkakertomukset: Brasilia

Osallistuin viime viikolla Team Finland -delegaatioon, joka vieraili Brasiliassa työ- ja elinkeinoministeriön kansliapäällikön Jari Gustafssonin johdolla. Ja mites reissu sujuikaan?

 

Su 4.10. Klo 9.15

Matka alkaa! Delegaatio muodostuu virallisesta ryhmästä, johon kuuluu kansliapäällikön lisäksi ulkoasiainministeriön, TEM:n ja Finpron edustajia. Minä kuulun yhteen neljästä yritysdelegaation ryhmästä, joka mudostuu Waste-to-Energy -yrityksistä. Muut yritysryhmät ovat Bioenergy-, Port-  ja Smart Grid-toiminta-alueilta.

Täällä siis mennään tai siis ainakin melkein. Matkan ensimmäinen stoppi tuottaa ongelmia. Meidän piti lähteä Helsingistä kohti Amsterdamia klo 7.00, mutta sankan sumun takia pääsimme matkaan tasan kaksi tuntia myöhässä. Amsterdamin kenttä on rakennettu merenpinnan alapuolelle, joten tällaiset ongelmat ovat yleisiä syksyllä.

Kun aikoo matkustaa 20 tuntia putkeen, ei parin tunnin viiveellä ole väliä, mutta haaste piilee siinä, että jatkolentomme São Pauloon lähtenee ilman meitä. Ja vaikka ehtisimme koneeseen juosten, matkalaukut eivät, 100%:n varmuudella.

Joskus harvoin käy tuuri. Ja se päivä on kaikesta huolimatta tänään. Ensimmäistä kertaa elämässäni pakkasin tärkeimmät tavarat mukaan erillisiin käsimatkatavaroihin, koska jotenkin tuli sellainen etiäinen, että laukut häviävät jonnekin. Siitä syystä saan mennä ainakin ensimmäisenä päivänä businesstapaamisiin jakkupuvussa, puhtaassa paidassa ja korkokengissä reikäisten tennareiden ja villasukkien sijaan. Vaikka tulisi se vaikutus tehtyä niinkin!

Nyt ei muuta kuin peukut pystyyn, että ehditään jatkolennolle!

 

Ma 5.10. klo 11.20

Eivät auttaneet peukut, eikä mikään muukaan, jatkolento meni ilman meitä. Parin tunnin lento Helsingistä Amsterdamiin venyi lähes kuuden tunnin koneessa istumiseksi ja Amsterdamiin laskeuduttiin lopulta, kun polttoainetta ei enää ollut kentän yllä kiertelyyn.

Perillä terminaalissa odotti kaaos, jollaista en ole koskaan nähnyt. Satoja ihmisiä jonotti kentällä uusia jatkolentoja ja tilanne ajautui lähes mellakkaan. (Kuulin jälkikäteen, että kentällä oli ollut jopa 10 000 ihmistä jumissa odottamassa uusia lentoja). Lentoyhtiö ei saanut tilannetta millään tasolla hallintaan ja hirvittävällä tuurilla ja päättäväisyydellä meidän neljän hengen porukkamme sai jatkolennot vain kolmen tunnin jonotuksella. Taaksemme jäi satoja ihmisiä odottamaan vuoroaan. Osa lähes itki kaaoksen keskellä. Toinen osa porukastamme jonotti uusia lippuja ja hotellimajoitusta 16 tuntia, mikä kertoo tilanteen totaalisesta kaoottisuudesta.

Tilanne olisi vaatinut lentoyhtiön puolelta henkilön, joka olisi ottanut homman haltuun. Asiakkaat olivat hätääntyneitä ja vihaisia, eikä kukaan tehnyt mitään. Tiskillä oli alle kymmenen henkilöä bookaamassa uusia lippuja ihmiselle, ja aulan puolella joku jakoi vuoronumeroita epäloogisesti valikoiduille henkilöille.

Sen siis piti olla São Paulo, mutta se muuttuikin Amsterdamiksi. Me vietimme leppoisan, mutta turhautueen illan ja maanantaipäivän Amsterdamissa, koska mieluummin olisimme jo olleet matkalla Brasiliaan.

Olimme päättäneet lentoyhtiön suosituksesta jättää matkalaukut kentälle ja ne buukattiin suoraan seuraavalle lennolle, joka siis olisi Pariisin kautta São Pauloon. Ja edelleen: Onneksi minulla oli käsimatkatavarat, joiden kanssa selvisin mainiosti yhden yön ja päivän. Löysimme Amsterdamin hotellista myös saunan, joka viimeistään huuhtoi pois mielestämme ainakin osan kentän kauhuista.

118

 

Ti 6.10. 5.00

Vihdoinkin perillä! Matkalaukkulinjastolla odotti uusi, mutta ei niin odottamaton yllätys: laukkumme eivät saapuneet São Pauloon. Huonosti koneessa nukutun yön ja 12 tunnin lennon jälkeen aamulla kello 6 se tuntui murskaavalta. Meidän ei auttanut muu kuin tehdä kentällä ilmoitus kadonneista laukuista ja jatkaa tapaamisiin. Korvauksena saimme käteen lappuset, joilla saimme hakea 25 euroa käteistä lentoyhtiön tiskiltä tarpeellisia hankintoja varten.

Laukkuselvittelyjen jälkeen ei ollut enää aikaa ajaa hotellille delegaation kyytiin, joten lähdimme suoraan kentältä ensimmäiseen tapaamiseen. Henkilöauton takapenkillä meikatessani ja vaihtaessani lentovaatteita jakkupukuun ja korkokenkiin tunne oli kuin Amazing Racesta. Lisäpohjallisia ei korkokenkiin tarvinut, koska lennosta turvonneet jalat tursuivat yli äyräiden kengistä muutenkin.

Onneksi lentolaukkuuni oli sattunut mukaan yksi muistitikku, jolla oli pari Ferroplanin esitystä aiheeseen liittyen. Lisäksi mukaan oli tullut taloudellisia laskelmia kompostointilaitoksiin liittyen. Viisi kiloa esitteitä sen sijaan jäi matkalaukkuun, joka oli hävöksissä. Olimme alkuperäisestä ohjelmasta vuorokauden myöhässä, joten menetimme delegaation ensimmäisen päivän eli kolme tapaamista, mikä oli harmillista.

Saavuimme aamun ensimmäiseen tapaamiseen minuutilleen oikeaan aikaan ja siitä suoraan esittelemään Ferroplania Investe São Paulon Luiz Arbaxille.

126

135

Päivän toinen tapaaminen oli São Paulon Sercetariat for Energyn João Carlos de Souza Meirellesin kanssa, jonka jälkeen lähdimme kohti lounastilaisuutta. Tilaisuudessa saimme kuulla esityksen Brasilian tämän hetkisestä tilasta, joka ei taloudellisesti ja poliittisesti ajatellen ole kaikkein valoisin. Meiltä kyseltiin reissun aikana useampaan otteeseen, miten näemme tilanteen, jota brasilialaiset itse pitivät lohduttoman huonona. Maailman mittakaavassa tilanne ei ole ollut niin paljon tapetilla kuin brasialaiset ajattelevat. Moneen kertaan todettiin, että delegaatiomme vierailu nähdään tilanteesta johtuen jopa erittäin positiivisena.

138

Lounaspaikan vessassa ehdimme vihdoin pestä hampaat ja kammata tukat lentöyhtiön meille antaman selvitymispakkauksen turvin. Business on businesta ja se hoidetaan, vaikka ei aina menisi ihan suunnitelman mukaan ja siitä saimme matkan aikana myös kiitosta.

143

146

Päivän viimeinen tapaaminen oli paikallisen jätetoimijan Vital Ambientalin Rogério Calazanin kanssa Suomen pääkonsulaatin tiloissa. Tiloissa toimii näkyvästi myös ruotsalais-brasilialainen kauppakamari, joka on aloittanut toimintansa vuonna 1953. Ei siinä sinänsä mitään niin kiinnostavaa, mutta kun suomalainen vastaava toiminta on alkanut joitakin vuosia sitten, tulee jälleen kerran mieleen kysymys, miten hitossa nuo ruotsalaiset ehtivät joka paikkaan vuosikymmeniä ennen meitä. Syyt voivat olla historiallisia tai mitä vaan, mutta se ei poista sitä tosiasiaa, että me olemme pahasti jäljessä monessa asiassa, eikä se anna meille asiakkaan silmissä yhtään säälipistettä.

153pienempi

155

 

151
149Viimeisestä tapaamisesta lähdimme suoraan aivan kaupungin keskustassa sijaitsevalle lentokentälle, koska lensimme vielä illalla pääkaupunkiin Brasíliaan. Käynti São Paulossa jäi siis tällä kertaan vain 14 tunnin mittaiseksi. Vaikka kaupunki on Brasilian suurin ja siellä asuu 20 miljoonaa ihmistä, siitä jäi miellyttävä vaikutelma.

Suurkaupungiksi se on siisti ja järjestelmällisen oloinen. Liikenne oli mielestäni sujuvaa ja melko turvallisen oloista ainakin verrattuna vietnamilaisia suurkaupunkeihin miljoonine mopoineen. Kaistoja saattoi olla yhteen suuntaan jopa kymmenen rinnakkain, mutta silti liikenne sujui moitteettomasti ja ainakin ulkoisesti sääntöjä noudattaen.

166

260

174

Perillä Brasíliassa kyselimme kentällä jälleen kadonneiden laukkujemme perään ja meille luvattiin ilmoittaa heti, jos ja kun ne saapuisivat perässä. Kun kaikki tavarat ovat hävinneet, osaa arvostaa ihan uudella tavalla hotellien kylppäreiden pikku saippuapurkkeja ja hammastahnoja ja iloita hyväntuoksuisesta ihovoiteesta ja muista ylellisyyksistä:

178

235

232

Takana 4 lentoa. Havaittavissa ”pientä” turvotusta jaloissa. Kun käveli, tuntui, että vesipatja hyllyi jalkapöytien päällä.

 

230 233 226

Illalla, hotellissa kello 23.30, viimeiset puhtaat vaatteet päällä alkoi reippaimmankin reppureissaajan takki olla tyhjä. Aamulla oli tiedossa jälleen aikainen herätys ja uudet tapaamiset.

 

Ke 7.10. Klo 20.45

What a day! Ei ole mitään, mitä kunnon yöunet eivät korjaisi! Aamu alkoi upealla auringonpaisteella ja lähes 30 asteen ihanalla lämmöllä. Aamiaiseksi saimme tuoreita paikallisia hedelmiä, jotka olivat parhaita ikinä ja nautimme ne hotellin ulkoterassilla kauniissa aamussa.

184

189

Brasilian pääkaupunkina oli alun perin Rio de Janeiro, mutta vuonna 1956 päätettiin sisä­maahan perustaa uusi pää­kaupunki Brasília, jonne maan hallitus siirtyi vuonna 1960. Brasílian kaupunki on lentokoneen muotoinen. Paikalliset kuvaavat Brasíliaa ”kuivaksi” paikaksi, jota se siis on paitsi maastoltaan myös ilmeisesti kulttuuri-tarjonnaltaan. (Aika monet kaupungit varmasti ovat kuivia, jos niitä verrataan vaikkapa Rio de Janeiroon).

Poliittisesti levoton ilmapiiri oli havaittavissa myös Brasíliassa. Päivän ensimmäinen tapaaminen julkisen jäteyhtiö SUL:n teknisen johtajan Paulo Celso dos Reis Gomesin kanssa oli tarkoitus pitää yleisessä kokouspaikassa kaupungilla, mutta mielenosoituksen takia miittingit oli siirretty Suomen suurlähetystön tiloihin. Se ei sinänsä ollut mikään harmi, koska ympäristö oli mitä upein.

Tapaamisen jälkeen meidät oli kutsuttu Suomen suurlähettilään Markku Virrin vieraiksi ja lounaalle suurlähetystön virallisiin edustustiloihin. Suomen suurlähetystö sijaitsee luonnollisesti järven rannalla vieretysten ruotsalaisten ja norjalaisten kanssa. Norjan suurlähettiläs oli lounaalla mukana ja kävi juttelemassa ja kertomassa, että vierailevat usein Suomen ”puolella” ja nappaavat mennessään suomalaisten mangopuusta paria mangoa kotiin viemisiksi. Ruotsalaisilla taas on kuulemma paras uima-allas, jossa sielläkin naapurit käyvät välillä kylässä.

196pienempi

Suomen suurlähetystön puutarha. Pensasaidan takana asuvat norjalaiset.

 

211pienempi

205pienempi

Mielestäni poolpartytkit voisivat olla ihan hyvä tapa verkostoitua. Varsinkin kuumana päivänä, jona vierailimme lähetystössä.

 

212pienempi

201

Sisustus oli jotenkin hmm.. kotoisa!

 

199

203pienempi

Lounaan jälkeen pääsimme tapaamaan pitkän pöydän ääreen kaivos- ja energiaministeriön edustajia. Tämä tapaaminen oli yksi harvoista erittäin virallisista tapaamisista, koska Finpro oli keskittynyt todella hyvin oikeiden yritysten kanssa järjestettyihin tapaamisiin, mikä on yrityksen kannalta juuri sitä arvokkainta antia.

222

216

220

Illan päätteeksi matkattiin taas lentokentälle ja siellä meitä odotti kaikkein paras yllätys: lähes neljä vuorokautta Suomesta lähdön jälkeen sain matkalaukkuni takaisin! Jäljellä on enää yksi päivä ja voin vannoa, että esitteitä jaetaan nyt niin maan perusteellisesti, ettei kaikkea tarvitse viedä takaisin kotiin.

225

Reissun ehkä odotetuin kohtaaminen. Delegaation jäsenten mukaan tämä oli delegaation kuuluisin matkalaukku.

 

Istun siis jälleen koneessa matkalla kohti São Pauloa ja edessä on reissun lento numero viisi. Toinen osa porukasta lähti kohti Rio de Janeiroa, josta meille lähtettiin suolaa haavoihin -kuvia myöhemmin:

Kuva: Pipa Turvanen

Kuva: Pipa Turvanen

 

To 8.10.2015

Reissun viimeinen päivä (mihin sitä matkalaukkua olisi enää edes tarvittu). Aamun ensimmäinen tapaaminen oli jätteenkäsittely-yhtiön Grupo Marquisen José Alexis Carvalhon kanssa. Yritys oli juuri viettänyt 40-vuotisjuhliaan, mikä on Brasialiassa yritykselle erittäin korkea ikä.

Yleisesti voisi sanoa, että brasilialaiset ovat erittäin tietoisia jätehaasteesta, joka maailman viidenneksi suurimmalla valtiolla on edessään. Pinta-alaltaan Brasilia on suurempi kuin koko Eurooppa, joten jokainen voi miettiä, millaista on ratkaista jäte- ja energiahaasteita siellä. Resursseja monilla alueilla näiden asioiden hoitamiseen ja suunnitteluun ei välttämättä ole tarpeeksi, vaikka jätetoimijat joka sektorilla ovat ymmärtäneet jätteessä piilevän busineksen.

237

242

Brasiliasta ei voi lähteä syömättä kunnon pihviä ja onneksi en lähteny, koska päivän lounaalla söin taatusti parhaan pihvin ikinä! Paikallinen kahvi on lähituote parhaimmillaan ja se on kahvia, jota automaattikahviin tottunut suomalainen pystyy helposti juomaan ilman maitoa vaikka monta kuppia.

273

Vielä ehdimme iltapäivän aikana tavata Invest-Partnersin Jan Jarnen ja Jukka Räisäsen ja Foxx Haztecin Alexandre Citvaraksen. Lähes kaikista tapaamisista jäi käteen jotain jatkotyöstettävää ja muutamassa tapauksessa on mahdollista, että uusia reissuja aletaan jo suunnitella!

Brasilialaiset ovat suomalaiseen makuun erittäin ystävällisiä, eivät kiusaannuttavan ystävällisiä niin kuin aasialaiset, mutta eivät myöskään epäystävällisiä, joten jotkut hmm… eteläiset naapurimme. Joka kerta, kun jollekin hymyili, oli kyseessä sitten autonkuljettaja, kadun mies tai nainen tai yrityksen johtaja, sai takaisin ystävällisen hymyn (Suomessa kysytään, että onko jokin vialla, jos ilman syytä hymyilee). Jos oli jotain kysyttävää, apua löytyi aina tai ainakin empatiaa, vaikkei kielitaitoa tai vastausta olisi varsinaisesti ollutkaan. Ongelmana saattoi joskus olla se, että yhtä monta kertaa kuin kysyi, sai myös eri vastauksen, mutta ainakin kysyjää aina yritettiin auttaa.

185

Viimeisestä tapaamisesta matkasimme kentälle, josta kotimatka alkoi. Edessä oli jälleen 12 tunnin lento kohti Eurooppaa. Air Francen lento alkoi perinteisellä juomatarjoilulla ja päätin ottaa matkan päättymisen kunniaksi lasin (muovimukin) kuohuvaa, kun sitä näytti olevan kärryssä tarjolla. Pyysin saada kuohuviiniä, mutta stuertti sanoi, että ”Anteeksi, mutta meillä on vain shampanjaa”. Totesin olkiani kohauttaen, että ”Voi että, eipä voi mitään, ehkä selviän sen asian kanssa, että laita vaan sitä shampanjaa”. Vieressäni istunut ranskalaismies oli tikahtua nauruunsa. No ei meillä Suomessa koskaan tarjoilla tuosta vaan shampanjaa missään, että mistä sitä voi tietää!

 

Pe 9.10.2015

Oi koti, niin lähellä ja kuitenkin niin kaukana! Olemme kentällä Pariisiissa, täällä pahamaineisella Charles de Gaullella, jossa jokaisen matkalaukku on ainakin kerran hävinnyt ja joka on valittu useaan otteeseen yhdeksi maailman huonoimmin toimivaksi kentäksi. En voi olla eri mieltä matkatessamme terminaalista ”vieressä” olevaan terminaaliin shuttle-linjalla, bussilla, viiden passintarkastuksen ja kolmen turvatarkastuksen kautta. 12 tunnin lennon ja tunnin yöunien jälkeen ranskalainen virkamiesten töykeys tuntuu olevan viimeinen pisara. Onneksi lento Suomeen oli puoli tuntia myöhässä, joten ehdimme lennolle.

Kuusi päivää, seitsemän lentoa, neljä päivää kadoksissa ollut matkalaukku, kymmenet tunnit lentokoneessa ja kentillä, lukuisat tapaamiset ja uudet ihmiset… Miettiessäni matkan käänteitä ja tapahtumia huomaan, että monessa kohtaa reissun varrella aloitin lauseen sanalla ”Onneksi..”. ”Onneksi minulla oli käsimatkatavarat”, ”Onneksi minulla oli laatikko käyntikortteja käsilaukussa”, ”Onneksi en ollut kaoottisella kentällä yksin”, ja niin edelleen ja niin edelleen. (Sitä paitsi laukun katoamisessa oli se hyvä puoli, ettei kotona tarvinut pestä yhtään pyykkiä, kun kaikki vaatteet tulivat takaisin puhtaina).

Pienistä käytännön vastuksista huolimatta koen olevani onnekas ja etuoikeutettu, kun sain olla matkalla, jolla oli mukana Suomen huippuja omilta aloiltaan. Meidän Waste-to-Energy-ryhmämme oli todella dynaaminen, energinen ja… no… paras. Yhteishenki syntyi matkan varrella, kun mietimme bussissa matkalla tapaamisiin esityksemme strategioita, kuka sanoo mitä ja missä järjestyksessä. Kaikki pistivät itsensä peliin ja uskon, että kovalla työllä meidän on mahdollista saavuttaa jatkossa isojakin asioita yhdessä. Yhdessä meidän nimittäin on toimittava maailmalla, jos jotain haluamme saada aikaiseksi.

Kiitos TEM, Finpro, Team Finland ja kaikki, jotka matkan järjestelyihin osallistuivat! Kiitos kaikille yrityksille ja uusille tuttavuuksille! Kiitos Pipa, Marianne ja Esa, joiden kanssa jäimme Amsterdamiin jumiin ja kadotimme matkalaukut, en olisi selvinnyt ilman teitä!

Tallennettu kategorioihin Ei kategoriaa | Avainsanoina , | 10 kommenttia

Pikku juttu: Ferroplanin visio

Otetaas tähän väliin sellainen kevyt teema kuin Ferroplanin visio. Sen perään on täällä meilläkin huudeltu ihan syystä ja kyllä visio pitäisi jokaisella yrityksellä ollakin.

Wikipedia määrittelee vision näin: (onneksi katsoin sen vasta nyt, olisi muuten tullut aivan hillittömät paineet tehdä tämä)

Visiota voidaan arkikielellä kutsua myös unelmaksi. Visio on arkijohtamisen peruskivi. Sen avulla pyritään luomaan jokaiselle työntekijälle kuva tulevaisuudesta, joka vetoaa sekä ajatteluun että tunteisiin. Visio on jotakin, jonka yksilö haluaa saavuttaa ja joka innostaa häntä. Useimmille ihmisille se on pohjimmiltaan pyrkimys luoda jotakin taloudellista voittoa suurempaa ja merkityksellisempää. Ilman visiota työssä ei ole merkitystä, suuntaa eikä ohjetta esimerkiksi siihen, miten tehtäviä ja kehitystoimintaa priorisoidaan.

Visio on myös osa yrityksen strategiaprosessia. Strategia on yhteistä tietoa yrityksestä ja sen toimintatavoista, ja se myös syntyy yhdessä tekemällä. Kun henkilöstö halutaan saada mukaan visiointiin, johdon tärkeimmiksi työkaluiksi nousevat tarinat ja kieli, joiden avulla luodaan innostusta. Tarinoiden voimaa hyödynnetään organisaatioiden visiointityössä vasta vähän. Tämä on eräs syy siihen, miksi visio on jäänyt monissa tapauksissa pelkäksi hokemaksi, jolla ei ole käytännön merkitystä.

Alun perin visio on tarkoittanut näkyä tai harhanäkyä, erityisesti uskonnollisessa tai huumavilla aineilla saavutetussa hurmostilassa koettua.

 

Myös Ferroplanin vision taakse kätkeytyy tarina. Ja tämä tarina on tosi. Toimitusjohtajamme Pentti Patosalmi väänsi erästä kauppaa ja lopulta asiakas soitti: Ferroplan oli voittanut kaupan. Asiakas perusteli valintaa kertomalla, että Ferroplanin tarjous oli samanhintainen kuin kilpailijan, mutta ratkaisu oli ollut parempi.

Tarinasta juontui kirkas tavoite, jonka eteen haluamme joka päivä tehdä duunia ja joka ohjaa tekemistämme. Haluamme tarjota asiakkaallemme parhaan mahdollisen ratkaisun eli visiomme on OLLA PARAS RATKAISU.

Ferroplanin visio käytiin läpi tarinoineen päivineen koko henkilöstön tilaisuudessa ja se sai paikkansa myös huoneentauluna yrityksen aulassa, jossa sen näkevät niin oma henkilöstö kuin asiakkaatkin.

004

002

Kun mietitään, miten jokainen voi päivittäisessä työssään toteuttaa visiota ja pyrkiä sitä kohti, tullaan Ferroplanin tapaan toimia eli VPK:hon (voit tsekata VPK:n syntyhistoriaa edelläolevasta linkistä). VPK juontuu sanoista Vastuu, Palaute ja Kehitys. Ottamalla vastuu muustakin kuin omasta tontista, antamalla avoimesti palautetta kaikille ja kehittymällä palautteesta pystymme tuottamaan asiakkaallemme parhaan ratkaisun. Nämä päätökset toimia kohti visiota tehdään pienissä arkipäivän toimissa aivan niin kuin isoissa päätöksissäkin ja niihin voi jokainen vaikuttaa.

Jokainen voi miettiä vision toteutumista kysymällä itseltään, toiminko nyt niin, että menen kohti visiota vai siitä pois päin? Tämä pätee ihan kaikkiin visioihin kaikissa yrityksissä.

Tehdään se siis tässä vielä kerran oikein julkisesti:

Ferroplan Oy:n visio on OLLA PARAS RATKAISU. Lupaan, että toimimme sen mukaisesti ja tiedän, että takanani seisoo koko jengi.

 

P.S. Bloggaaja viilettää ensi viikolla työmatkalla Brasiliassa (lähdetään taklaamaan maailman jäte- ja energiahaasteita, ei sen isompi juttu kyseessä 😀 ) eli kahden viikon päästä luvassa on kuulumiset toiselta puolelta maailmaa!

Tallennettu kategorioihin Ei kategoriaa | Avainsanoina , , | Jätä kommentti

Thank you Tampere!

Messut ohi, pulkassa, finito ja taputeltu. Ainakin sen osalta, että itse tapahtuma on loppu, mutta palataan vielä hetkeksi lähdön tunnelmiin ja käydään läpi miten meni messut omasta mielestä.

Jollain sairaalla tavalla messujen suunnittelu, valmistelu ja tavaroiden haaliminen kaikkine stressaamisineen ja tuskailuineen päivineen on ihan parasta. Niin parasta, että se ylittää jopa itse messuilla olon. Kun starttasimme maanantaiaamuna kohti Tamperetta, sillä innolla olisi voinut rakentaa samoin tein useammankin osaston. Kyseinen innostus on sellaista alkukantaista 5-vuotiaan innostusta, jota on pakko purkaa pomppimalla ja kiljahtetelmalla väliajoin.

Pakko-oireista huolimatta pääsimme perille ja osaston kimppuun. Perillä odotti 54 neliötä osastoa, jossa ei ollut edes mattoa lattiassa. Koska emme ole vain kekseliäitä vaan myös taitavia, aloitimme urakan matottamalla lattian ihan itse kaksiväriseksi teeman mukaan. Siinä kävi näin:

025

Nooo, pikku juttu ja matot saatiin oikaistua ja loput peitti reunaan liimattu teippi.

Parhaat ideat syntyvät usein vasta paikan päällä ja messuille raahatun jääkiekkokaukalon laidanpätkän kanssa kävi näin. Laita oli melko huonossa kuosissa, joten tarroitimme sen paikan päällä kauniin valkoiseksi. Siitä heräsi ajatus: Tehdään seinästä vieraskirjamme, johon messuvieraat saavat käydä heittämässä nimmarinsa. Seinän otsikoi ja signeerasi ensimmäisenä loistavaa työtä koko messujen ajan tehnyt, ihana messutyttömme Outi:

047

Kaukalossa ei ollut valmiina pleksiä, joten sekin nikkaroitiin paikan päällä ex tempore:

027pienempi

Muutama puupalikka, maalia, pleksin soiro ja pari ruuvia, laidasta tuli näin upea:

168

Ulko-oven edustan olemme valloittaneet myös joka vuosi ja tällä kertaa ylitimme itsemme Willen rakentamalla kuutiolla. Näkyvyys ja paikka 10/10:

031pienempi

Rakentamisurakka vierähti lopulta kellonympärikeikaksi, jonka aikana innostus ehti laantua monta kertaa, mutta ei mitään niin vakavaa, mitä ei kupillisella kal.. siis kahvia saisi korjattua. Aamulla messuvieraita odotti hieno näkymä:

091

039

065

Esitteet (by Design Kumina) ja kaikki osastolla oleva rekvisiitta oli just eikä melkein teeman mukaista, kynät, karkit, tarjoiluastiat, kalusteet (tuolit ovat muuten samat, jotka olivat Saluunassa vuosi sitten, ne saivat vain uuden maalipinnan), taustalakana (by Ankara Design) ihmiset ja asusteet:

048

158

150

157

062

042

Hyvät ideat paitsi keksitään viime tipassa, ovat usein myös hyvin yksinkertaisia. Sellaiseksi paljastui punainen korttimme, jota jaettiin messuilla useampi sata kappaletta. Kortin toisella puolella olivat Ferro Care -huolto- ja varaosapalvelumme yhteystiedot.

Melkein kaikilla oli ”tuomarille” jotain asiaa, joten keskustelu oli hyvä aloittaa puhaltamalla tuomarinpilliin ja lyömällä punainen kortti toisen naaman eteen. Lähes poikkeuksetta reaktio oli riemastuttava ja siitä päästiin varsinaisesti jutuille. (Vasta kolmannen päivän aamuna viereisen osaston henkilö tuli kysymään kohteliaasti, että mistä rahasummasta lopetamme pillien käytön. Summasta ei päästy sopuun ja viheltäminen jatkui loppuun saakka).

punainen kortti

073

Punaisten korttien lisäksi eniten kommentteja tuli luistimista, joilla Outi ja minä rullailimme kylmiltään menemään täydet kolme päivää. Vastaus kysymykseen tulevatko jalat kipeiksi luisteluista on eivät tule, koska menetin viime messuilla kaksi varpaankynttä bootsien takia, eikä tämä ole mitään siihen verrattuna. Tuhannet kiitokset lainasta Lahti Roller Derby!

120

Halusimme messuille jonkun uniikin jakotuotteen ja mikäs sen mukavampaa, että osaajat löytyivät omasta takaa. Päätimme valmistaa kaksiosaisia mukeja, joissa toiseen puoleen mahtuu 2 cl ja toiseen 4 cl nestettä eli jokainen voi käyttää sitä vaikka… no jokainen miettiköön sen itse.

Mukien ruiskuvalumuotti valmistettiin yhteistyössä Wiitta Oy:n, Vierumäen Metalli Oy:n ja Enekos Oy:n toimesta. Wiitan ruiskuvalamia mukeja syötettiin Enekosin valmistamaan robottisovellukseen messuosastolla. Robottiasemassa mukit voitiin lasermerkata muutamassa sekunnissa halutun firman logolla koneen käyttöliittymältä valiten. Robottina sovelluksessa käytettiin suurnopeus scararobottia.

161

149

Kuten moneen kertaan mainittua, messuosastolla on aina hyvä olla jotain pientä kisaa tai muuta ohjelmaa. Tänä vuonna meillä oli molempia. Kisatunnelmiin päästiin perinteisen pöytälätkän kautta ja upeaa ohjelmaa meille tarjoili Taikuri Joni Pakanen. Voin suositella lämpimästi ainakin tuota taikuria, se nimittäin veti ihmisiä puoleensa kuin ilmaisen viinan pileet (ja se on paljon sanottu se).

068

059

055

089

Kolmen messupäivän päätteeksi voitiin ottaa ryhmähali ja todeta, että oltiin ihan parhaita taas. Posket olivat kipeät hymyilystä ja voin vannoa, että yhdelläkään se hymy ei hyytynyt koko aikana! Porukka lähti mukaan upealla asenteella, jälleen kerran, ja ihan kiva, että oli hauskaa, mutta sen lisäksi saavutimme businessmielessä tavoitteemme myös! Tuhannet kiitokset kaikille osastollamme vierailleille, oli upeaa nähdä teitä kaikkia ja kiitokseksi siitä teimme teille tämän VIDEON.

WP_20150917_15_36_56_Panorama

080

Kiitos ja ensi vuoteen!

Tallennettu kategorioihin Ei kategoriaa | Avainsanoina | 4 kommenttia

All Black and White

Ai jai jai, täällä messukuume sen kuin kasvaa ja kohoaa, viikon päästä ralli pyörii jo täysillä Tampereella. Ette ole lienee voineet välttyä siltä tiedolta, että kyseessä ovat Alihankinta 2015 -messut, joille lähdetään asenteella, joka aivan #jokotai.

 

Alihankinta seinä

Heitän tässä kehiin (tai kentälle) muutaman maistiaisen siitä, mitä tuleman pitää, mutta kuten olette viime vuosista oppineet, vasta paikan päällä, 18 metrisellä osastolla tuo yllä oleva miniatyyri taustalakanastakin päässee jollakin tavalla oikeuksiinsa. Kuten tarkimmat lakanasta tavasivat, olemme tänä vuonna vanhan osastomme E1000 lisäksi osastolla A821 eli messuhallin valloitus on aloitettu!

171pienempi

Asustus on yksi tärkeimmistä teemaan johdattavista asioista ja vahvistaa sitä, että porukka on todella mukana teemassa koko sydämellään. Ja hei! Jos me selvittiin Suomen Pinkeimmästä Tehtaasta ja pinkeistä vaatteista, eiköhän me hanskata tääkin.

191pienempi

Osa asusteista on sellaisia, että vanha messukävijäkin joutuu oppimaan uusia temppuja. Ohoi Alihankinta: Onhan ensiapu valmiina, jos sellaista tarvitaan?!

188

Vanhaan tapaan osaston vetonauloja (ihmisten lisäksi) ovat erilaiset liikkuvat laitteet. Mustavalkoiset muovilaatikot pyörivät vauhdikkaasti kuljettimella ja robotti työskentelee väsymättä osastollamme. Meillähän ei pueta vain ihmisiä, vaan myös laitteet edustuskuntoon. Kuljetin verhoutuu messujen kunniaksi mustaan satiiniin.

174

 

177

Ei messuja ilman spraymaalausta. Oma porukka alkoi jo ihmetellä, että eikö mitään saada tänä vuonna spraymaalata, mutta kyllä, sentään kynätelineet saivat uudet pinnan. Esitteet mukailevat tietenkin teemaa ja ihan kaikkea tavaraa ei olla vielä painosta saatu, mutta voin luvata, että osastolla on sellaista uniikkia matskua tarjolla, että tulkaas kattomaan ja hakemaan omanne!

Mietin tätä postausta suunnitellessani, että teemojen myötä messujen luonne meille on muuttunut merkittävästi. Messut eivät ole vain rankka työrupeama, vaan tilaisuus, jota odotetaan koko vuosi, suunnitellaan tarkoin, asetetaan tavoitteet ja josta ennen kaikkea nautitaan. Uskon, että teemojen myötä, vaikka ne ovat olleet kuinka hulluja, osastolla on poikkeuksellisen hyvä tunnelma, koska meillä itsellämme on hauskaa. Ja kun meillä on hauskaa, se välittyy myös messuilla kävijöille. Siinä on mielestäni saavutettu jotain hyvin olennaista!

Olet enemmän kuin lämpimästi tervetullut moikkaamaan messuille! Käy rekisteröitymässä ennakkoon messukävijäksi täällä, nähdään osastolla E1000 ja A821!

Tallennettu kategorioihin Ei kategoriaa | Avainsanoina , , | Jätä kommentti

Kenen kyynärpäät ovat terävimmät?

Kilpailukyky sitä ja kilpailukyky tätä. Kukaan ei ole voinut välttyä keskustelulta viime aikoina. Jos asiaa kuitenkin penkaistaan vielä kerran vielä vähän syvemmältä, päästään jälleen koulujen maailmaan.

Luin erittäin herättävän artikkelin aiheesta lehdestä ja ahdistuin. Onko asia todella niin kuin Laura Mattila jutussaan Kiinalaislapsi ja terävät kyynärpäät sen maalailee:

Ajattelin joskus, että teollisuuden työpaikat valuvat muutaman kymmenen vuoden sisällä Kiinaan. Sitten muutin kahdeksi ja puoleksi vuodeksi Shanghaihin ja muutin mieleni.

Nyt uskon, että melkein kaikki työpaikat valuvat muutaman kymmenen vuoden sisällä kiinalaisille.

Miksi? Koska kiinalaista keskiluokkaa ajaa pakottava polte menestyä, saavuttaa mainetta ja ennen kaikkea mammonaa. Heitä polttelee kilpailuvietti, joka länsimaista on jo aikoja sitten kuihtunut tarpeettomana.

Kiinalaiset oppivat viimeistään yksivuotiaina, että mitään ei saa ellei ota, ellei ole parempi, nopeampi, röyhkeämpi ja ovelampi kuin miljardi muuta.

Järjestelmä, joka kasvattaa tulevaisuuden kiinalaisia, on julma mutta tehokas. Shanghailainen kolmevuotias ei jonota leikkipuistossa keinuvuoroa tai lainaa lapiota hiekkalaatikolla. Hän tönii heikommat tieltään ja avaa suunsa, jotta isoäiti ehtii työntää valmiiksi leikatun hedelmäpalan huulten väliin.

Shanghailainen kuusivuotias käy koulupäivän jälkeen pianotunnilla, Mikki Hiiren englannintunneilla ja viikonloppuisin opettajan kotona extratunneilla. Hän tekee neljä tuntia läksyjä päivässä ja ymmärtää viimeistään seitsemänvuotiaana, että vanhempien, ehkä koko suvun, tulevaisuus ja toimeentulo ovat hänen harteillaan. Hän ymmärtää, että maailma on auki, tai ainakin siellä on rahaa, joka odottaa ottajaansa.

Shanghailainen lapsi ei ole luova lapsi, eikä ehkä onnellinenkaan lapsi, mutta aivan helvetin motivoitunut ja pikkutarkka lääkäri/insinööri/koodari/pankkiiri/kirjanpitäjä hänestä silti tulee.

Että eiköhän kasvateta lapsistamme suosiolla performanssitaiteilijoita.

Tulevat sukupolvet ja me jo nyt joudumme mukaan globaaliin kilpailuun, jonka säännöistä meillä ei ole minkäänlaista käsitystä. Kun kasvatuksen lähtökohdat ovat lähtökohtaisesti näin kaukana toisistaan, iskee epätoivo ja maailmantuska: Miten voimme ikinä pärjätä?

Vaikka minulla on aina ehdotus lähes kaikkeen valmiina, nyt vetää hiljaiseksi. Iso kuva tässä asiassa lamauttaa jopa meikäläisen niin, että veri pakenee päästä ja sormet menevät velliksi. Voin vain toivoa, että lama, jossa Eurooppa tällä hetkellä rypee, saa meidät jälleen tuntemaan menestymisen nälkää. Pelkona kuitenkin on, että yltäkylläisyyden rasvakerroksen poissulamisessa kestää turhan kauan.

Ei liene myöskään ole tarpeen kasvattaa lapsistamme röyhkeitä p*skiaisia, mutta toivottavasti onnistumme valmistelemaan heidät jollain ilveellä siihen, että kaikki eivät toimi samalla tavalla kuin me.

Kiinalaiset pelaavat peliä, jossa vastuuta ei oteta muusta kuin itsestä. Se ei ole reilua eikä taatusti tasa-arvoista, mutta se riittää globaalissa kilpailussa. Siinä eivät pään paijaamiset ja Kaikki pelaa -säännöt auta. Meidän on aika herätä henkisestä ylipainosta ja nostaa turvonnut ruhomme ylös kuolettavan upottavalta sohvalta. Kisa on käynnissä, ja jos haluaa pysyä hengissä, siinä on pysyttävä mukana!

Tallennettu kategorioihin Ei kategoriaa | Avainsanoina , | 2 kommenttia

Meeting to remember

Asiakaspalaveri on tärkeä monella tapaa, eikä vähiten siksi, että sen olisi hyvä jäädä asiakkaan mieleen jollain tavalla. Kun asiakas on kerran saatu yrityksen tiloihin istumaan pöydän ääreen, eikö sen pitäisi olla ensiarvoisen tärkeä tilaisuus tehdä asiakkaaseen vaikutus?

Tästä useimmat ovat varmasti samaa mieltä, mutta silti asiakkaalle tarjotaan usein Domino-keksiä ja joskus, kun laitetaan pöytä oikein koreaksi, tilataan paikalle pullat tai sämpylät ja hörpätään vichyä ja limpparia.

Entä sisustus sitten? Uskallan arvioida, että 99,99 prosentissa neuvotteluhuoneista sisustus käsittää pöydän, jonka ympärillä on tuolit. Seinällä on valkokangas, tilasta löytynee myös fläppitaulu, ehkä näyttö tai white board sekä kasa eri värisiä tusseja.

Ihmiset, jotka näissä paikoissa kokoustavat, näyttävät usein väsähtäneiltä, kyllästyneiltä ja ovat taitavia haukottelemaan sisäänpäin. Miten tilaa ja tilaisuutta voisi muuttaa niin, että se oli mielenkiintoinen ja mieleenpainuva?

Aloitetaan kalusteista. Pöydän ja tuolit voisi korvata riippumatoilla ja sohvilla. Olisi kiva nostaa palaverin ajaksi jalat ylöspäin ja antaa veren virrata aivoihin. Läppäreitä varten on nykyään hyviä sylissä pidettävä alustoja, joten pöytää ei sitä varten tarvittaisi.

Tarjolla voisi aina olla jotain tuoretta ja paljon vettä. Ne pitäisivät aivot paremmin hereillä kuin viineri. Jokainen osallistuja voisi vaikka pyöräyttää kokouksen aluksi itselleen smoothien.

Jos unohdetaan neukkarit kokonaan, koko palaverin voisi siirtää suoraan ulos. Itsekin sitä testanneena voin suositella kävelypalaveria enemmän kuin lämpimästi.

Uskallan jälleen tehdä karkean yleistyksen ja veikkaan, että 99,9 % lukijoista on tekstin lukemisen aikana ajatellut seuraavia lauseita tai niiden johdannaisia: ”Ihan lapsellista.” ”Ei tuo toimi, koska…” ”Ihan turha hukata aikaa tuollaiseen, koska…”

Mietipä kuitenkin siltä kannalta, että sinä astuisit sisään erikoiseen palaveriin, jossa sitten vaikka riiputtaisiin matoissa katosta. Tarjolla olisi jotain hyvää ja terveellistä ja lähtisit tilaisuudesta virkeänä ja pirteänä. Eikä siinäkään vielä se tärkein, vaan uskon, että se jäisi mieleesi ikuisesti, erona 99,99 prosenttiin kaikista maailman palaverista. Eikö se olisi jotakin!

Tallennettu kategorioihin Ei kategoriaa | Avainsanoina , | 6 kommenttia

Miten meni esiintyminen omasta mielestä?

Kaiken maaliman tilaisuuksiin on tullut jouduttua puhetta pitämään, panelistiksi, luennoimaan tai muuten vaan esiintymään. Samalla, kun esiintymiskokemusta kertyy, kertyy myös noloja tilanteita.

  1. Kassi-Alma. Yksi tilaisuuksiin osallistumisen tärkeimmistä tehtävistä on verkostoitua, tutustua uusiin ihmisiin, luoda suhteita ja vaihtaa käyntikortteja. Olen sisäistänyt tämän melko hyvin, joten laatikollinen käyntikortteja on aina mukana kassin pohjalla. Korostan sanoja kassin pohjalla. Ei ole nimittäin käynyt yksi eikä kaksi kertaa niin, että kun oma käyntikortti pitäisi kaivaa laukusta, se on niin täynnä tavaraa, ettei mitään löydy. Toisen odottaessa kärsivällisesti vieressä alkaa Maija Poppasmainen kaiveluepisodi, jonka seurauksena käteen sattuu pikkuauto, skumppapullon korkki, vaippa, pakkausteippirulla, pikkukiviä, tuhansia kauppakuitteja (joihin kaikkiin on liiskattu purkka), pohjalle levähtänyt purkkapussi, puoliksi käytettyjä nenäliinoja, kengän pohjalliset, sukat, tukku hiuspinnejä ja hiusharja (jossa on nyrkin kokoinen pallo tukkaa), Rennie, Nasolin, Burana, kolme loppuunkäytettyä huulirasvaa ja lopuksi, kun nostat kätesi laukusta ihan hermona, sormeen on liimautunut laastari. Tästä muka viisastuneena aloin säilyttää kortteja – jos mahdollista, housujen takataskussa, joten seuraavassa tilaisuudessa tarjoilin käyntikortteja, jotka olivat epäilyttävästi ruumiinlämpöisiä ja hanurin muotoon taipuneita eli hieman käyriä.
  2. Onks mekko hyvin, näkyykö..? Olin menossa tärkeään tilaisuuteen panelistiksi ja tunti ennen esiintymistä huomasin, että mekossa on reikä. Siisti, sauman kohdalla oleva aukko. Se ei näkynyt, kun seisoin, mutta istuessani reisi vilahti arveluttavaa tapaan peukalonpään kokoisesta reiästä. Yleisön eteen ei huvittanut mennä sitä esittelemään. Aikaa mekon vaihtoon ei ollut ja ompelusettikin oli juuri toisen takin taskussa, joten oli otettava käyttöön luovat keinot ja toimiston tarjoamat välineet. Harkitsin nitojaa, liimaa ja klemmaria, mutta voittajaksi selviytyi pakkausteippi, josta leikkasi siistin palan ja liimasin mekon nurjalle puolelle. Ja se pysyi koko päivän! Haittapuolena oli vain pieni ratiseva ääni kävellessä. (Nyt ymmärrätte myös, miksi edellisessä kohdassa laukusta löytyi pakkausteippirulla uusiutuvaa hätätilannetta varten).
  3. Kastiketta kiitos! Pidin luennon eräässä tilaisuudessa, ja esiintymisen jälkeen ohjelmassa oli lounas. Koska olin juuri ollut lauteilla, pöytääni oli tunkua ja minulla oli iso seurue kuuntelemassa ja keskustelemassa päivän polttavista aiheista. Lounaalla oli ruokana herkullista kananleikettä kermaisessa kastikkeessa. Muistan tämän erityisen hyvin, koska muistan myös tarkalleen, miltä kastike näytti tummansinisen mekon etuosassa. Minulla on tapana käyttää tilaisuuksissa kaulassa roikotettavaa nimikylttiä. Istuessani pöytään onnistuin uittamaan kyltin lautasella oikein huolellisesti, minkä jälkeen se lätsähti suoraan mekolle ja liimautui siihen kiinni. Eikä siinä vielä kaikki. Tämä tapahtui noin 5-10 minuuttia ennen kuin MINÄ huomasin sen. En tiedä, huomasivatko muut, mutta kukaan ei ainakaan sanonut mitään. Kun vihdoin tajusin tilanteen, aloin ”ihan huomaamatta” hinkata mekkoa ja nimikylttiä currykastikkeesta. Jatkoin samalla kesken ollutta juttua niin kuin ei mitään. Jälkeen päin vessassa putsasin mekkoa käsipaperilla, jonka tietenkin jätti nukkaisen, valkoisen tahran. Mutta hei! Onneksi tämä tapahtui vasta esiintymisen jälkeen!

Yhteenvetona näistä voisi sanoa, että aina roiskuu kastiketta, kun rapataan, mutta ei se mitään. Minusta tuntuu, että virheet ja mokat tekevät ihmisistä inhimillisempiä ja se on juuri se, mitä nykypäivänä tarvitaan. Aina, kun minä mokaan (sitä tapahtuu ihan koko ajan), VANNON, etten ikinä kerro siitä kellekään ja kun on kulunut noin 2,5 minuuttia, olen kertonut kaikille vastaantulleille asiasta. Sitä paitsi mokista saa parhaat naurut ja tarinat.

Jos teille on sattunut vastaavia, nyt saa avautua ja kertoa, miten meni niin kuin omasta mielestä. Feel free!

Tallennettu kategorioihin Ei kategoriaa | Avainsanoina , , | Jätä kommentti