Soitin viime talvena kaupungille antaakseni palautetta teiden auraamisesta. Keskustelu käytiin jotenkin näin:

Minä: Hei, haluaisin antaa palautetta kotikatuni aurauksesta.

Virkailija (masentuneella ja tuskastuneella äänellä huokaisten): Ahaa, mikä osoite on kyseessä?

Kerroin.

M: Niin että haluaisin kiittää hyvästä teiden aurauksesta. Tänä talvena homma on hoidettu tosi hienosti.

V: ?? (Syvä hiljaisuus).

M: Voisitteko kertoa kiitokset ihan sille henkilölle, joka tietämme auraa?

V (Iloisella äänellä): Siis, tuota, kyllä voin. Terveiset menevät perille tätä kautta.

M: Hienoa, ei sitten muuta, hei!

V: Hei!

Viikonloppuna ruokakaupassa kohtasin vihannesosaston puntarin ääressä vanhan mummon, jolla oli vaikeuksia löytää oikea numero vaa’asta. Hän painoi väärää nappia ja näytti turhautuneelta. Minä jonotin vieressä. Kävimme seuraavan keskustelun:

Minä: Voisinko auttaa?

Mummo: ?? (Tuijottaa suu auki).

Minä hymyilen, sitten mummo ymmärtää.

Mu: Kyllä, kotimaisten tomaattien numeroa etsin.

Mi: Se on 102, tässä. (Osoitan sormella satakakkosta).

Mu: Voi kiitos, ystäviä löytyy aina!

Millaisessa jamassa maailma on, kun kiittäminen ja avun tarjoaminen aiheuttavat tällaista hämmennystä?