Kaiken maaliman tilaisuuksiin on tullut jouduttua puhetta pitämään, panelistiksi, luennoimaan tai muuten vaan esiintymään. Samalla, kun esiintymiskokemusta kertyy, kertyy myös noloja tilanteita.

1. Kassi-Alma. Yksi tilaisuuksiin osallistumisen tärkeimmistä tehtävistä on verkostoitua, tutustua uusiin ihmisiin, luoda suhteita ja vaihtaa käyntikortteja. Olen sisäistänyt tämän melko hyvin, joten laatikollinen käyntikortteja on aina mukana kassin pohjalla. Korostan sanoja kassin pohjalla. Ei ole nimittäin käynyt yksi eikä kaksi kertaa niin, että kun oma käyntikortti pitäisi kaivaa laukusta, se on niin täynnä tavaraa, ettei mitään löydy. Toisen odottaessa kärsivällisesti vieressä alkaa Maija Poppasmainen kaiveluepisodi, jonka seurauksena käteen sattuu pikkuauto, skumppapullon korkki, vaippa, pakkausteippirulla, pikkukiviä, tuhansia kauppakuitteja (joihin kaikkiin on liiskattu purkka), pohjalle levähtänyt purkkapussi, puoliksi käytettyjä nenäliinoja, kengän pohjalliset, sukat, tukku hiuspinnejä ja hiusharja (jossa on nyrkin kokoinen pallo tukkaa), Rennie, Nasolin, Burana, kolme loppuunkäytettyä huulirasvaa ja lopuksi, kun nostat kätesi laukusta ihan hermona, sormeen on liimautunut laastari. Tästä muka viisastuneena aloin säilyttää kortteja – jos mahdollista, housujen takataskussa, joten seuraavassa tilaisuudessa tarjoilin käyntikortteja, jotka olivat epäilyttävästi ruumiinlämpöisiä ja hanurin muotoon taipuneita eli hieman käyriä.
2. Onks mekko hyvin, näkyykö..? Olin menossa tärkeään tilaisuuteen panelistiksi ja tunti ennen esiintymistä huomasin, että mekossa on reikä. Siisti, sauman kohdalla oleva aukko. Se ei näkynyt, kun seisoin, mutta istuessani reisi vilahti arveluttavaa tapaan peukalonpään kokoisesta reiästä. Yleisön eteen ei huvittanut mennä sitä esittelemään. Aikaa mekon vaihtoon ei ollut ja ompelusettikin oli juuri toisen takin taskussa, joten oli otettava käyttöön luovat keinot ja toimiston tarjoamat välineet. Harkitsin nitojaa, liimaa ja klemmaria, mutta voittajaksi selviytyi pakkausteippi, josta leikkasi siistin palan ja liimasin mekon nurjalle puolelle. Ja se pysyi koko päivän! Haittapuolena oli vain pieni ratiseva ääni kävellessä. (Nyt ymmärrätte myös, miksi edellisessä kohdassa laukusta löytyi pakkausteippirulla uusiutuvaa hätätilannetta varten).
3. Kastiketta kiitos! Pidin luennon eräässä tilaisuudessa, ja esiintymisen jälkeen ohjelmassa oli lounas. Koska olin juuri ollut lauteilla, pöytääni oli tunkua ja minulla oli iso seurue kuuntelemassa ja keskustelemassa päivän polttavista aiheista. Lounaalla oli ruokana herkullista kananleikettä kermaisessa kastikkeessa. Muistan tämän erityisen hyvin, koska muistan myös tarkalleen, miltä kastike näytti tummansinisen mekon etuosassa. Minulla on tapana käyttää tilaisuuksissa kaulassa roikotettavaa nimikylttiä. Istuessani pöytään onnistuin uittamaan kyltin lautasella oikein huolellisesti, minkä jälkeen se lätsähti suoraan mekolle ja liimautui siihen kiinni. Eikä siinä vielä kaikki. Tämä tapahtui noin 5-10 minuuttia ennen kuin MINÄ huomasin sen. En tiedä, huomasivatko muut, mutta kukaan ei ainakaan sanonut mitään. Kun vihdoin tajusin tilanteen, aloin “ihan huomaamatta” hinkata mekkoa ja nimikylttiä currykastikkeesta. Jatkoin samalla kesken ollutta juttua niin kuin ei mitään. Jälkeen päin vessassa putsasin mekkoa käsipaperilla, jonka tietenkin jätti nukkaisen, valkoisen tahran. Mutta hei! Onneksi tämä tapahtui vasta esiintymisen jälkeen!

Yhteenvetona näistä voisi sanoa, että aina roiskuu kastiketta, kun rapataan, mutta ei se mitään. Minusta tuntuu, että virheet ja mokat tekevät ihmisistä inhimillisempiä ja se on juuri se, mitä nykypäivänä tarvitaan. Aina, kun minä mokaan (sitä tapahtuu ihan koko ajan), VANNON, etten ikinä kerro siitä kellekään ja kun on kulunut noin 2,5 minuuttia, olen kertonut kaikille vastaantulleille asiasta. Sitä paitsi mokista saa parhaat naurut ja tarinat.

Jos teille on sattunut vastaavia, nyt saa avautua ja kertoa, miten meni niin kuin omasta mielestä. Feel free!