Korona on jonkinlainen maapallon kosto ihmisille, mutta vähintäänkin se on ollut mahdollisuus oppia.
Korona yllätti totisemmin kuin talvi autoilijat. Meillä tilannearvio (voi kai sitä jälkikäteen sellaiseksi nimittää) lähti siitä, että tarkastelimme, saammeko maailmalta komponentteja tarpeeksi ja aikataulussa. Muutama toimittaja ilmoitti viivästyksistä.
Pari asiakasprojektia siirtyi ensi vuodelle, yksi iso peruuntui ja jäi odotustilaan. Luulen, että jotkut hankkeet ovat saaneet koronasta myös toivotun aikalisän. Toisaalta eräillä toimialoilla investointitalouden isot pyörät olivat niin kovassa vauhdissa, ettei niitä pysäyttänyt edes pandemia.
Etätyö alkoi. Myönnän, olin skeptinen, mutta pakko on hyvä muusa. Etätöiden osalta homma on toiminut muutoksista parhaiten, siitä on tullut myönteistä palautetta joka ilmansuunnasta. Opettelimme yhdessä päivässä käyttämään Teamsia, tuli sekin tehtyä, olisi jäänyt muuten tekemättä meistä suurimmalta osalta.
Messut, matkat, koulutukset ja vierailut peruuntuivat yksi toisensa jälkeen. Kotikonttorin järkyttävästä ergonomiasta ja roskapussin viemis-happihyppelystä tuli uusi normipäivä. Kotikoulu-Teams-vanhustenhuolto-Teams-roskapussi-kotikoulu-Teams-Teams-vanhustenhuolto-normipäivä. Kaupunkilaiskoirat ympäri Eurooppaa olivat huippukunnossa, meillä maalla vietiin joskus roskikseen pelkkä pussi. En osaa sanoa, miksei ulos voinut mennä ihan vain ulkoilemaan.
Meidän Hannes, Riikka ja Irina ideoivat ja toteuttivat salmiakkipussiyllätyksen kiitoksen kera ferroplanilaisille. Tuli tarpeeseen, ainakin minulle.
Palkkasin meille ensimmäistä kertaa henkilön kokonaan etänä. Se oli onnistunut rekry, joten ehkä teen niin jatkossakin, vaikka saisimme taas tavata livenä luvan kanssa.
Perustin Ferroplanille WhatsApp-ryhmän, koska emme voineet enää kokoontua viikoittaiseen koko porukan tapaamiseen ruokalassa. Vähän jännitti, millainen foorumi siitä tulisi viikonloppuisin, mutta se on toiminut hyvin ja asiallisesti, olen siis hillinnyt itseni lähettelemästä ryhmään videoita lauantai-iltaisin.
En olisi uskonut, mutta ihan muutamassa kuukaudessa aloin kaivata ihmisten seuraa. Siis sellaisten ihmisten, jotka eivät huutaneet minulle, että ”En todellakaan aio lukea noin pitkää historian kappaletta/virkata/tehdä temppurataa ulos/syödä taas mikroruokaa (meillä oli samaan aikaan ei toivottu keittiöremontti)/olla hiljaa sun Teamsin aikana/tuu auttaa hetiiii!” Puheensorinan sävyttämä aikuisten kahvitauko töissä oli kuin saavuttamaton unelma (on se sitä vähän edelleen, kun pitäisi muistaa pitää turvavälit ja hajaantua tarpeeksi laajalle).
Koronanostalgiointia voisi jatkaa loputtomiin, mutta mitä opin? Opin, että kriisi lähentää ihmisiä ja tekee heistä luovia. Opin, että etätyö voi toimia. Opin, että minkä tahansa asian voi hoitaa Teamsissa tai puhelimessa, siirtää tai perua. Opin rakentamaan ergonomisen työpisteen muovilaatikoista. Opin tunnistamaan, missä omat voimavarani menevät. Opin (toivottavasti) näkemään, missä muiden voimavarat menevät. Opin, että ulkoilla kannattaa muutenkin kuin roskapussin takia.
Kaikki sanovat samoin –luultavasti, koska se on totta, että syksy ja loppuvuosi näyttävät sumuisilta ja epävarmoilta. Tänään, tätä kirjoittaessani paistaa aurinko ja myyjät puhua pulputtavat tulevista kaupoista. Teemme kaikkemme, etteivät ne kaupat jää vain puheiksi. Kultakaivosta tästä vuodesta tuskin monelle tulee, mutta jos varpaat pysyvät kuivina, hyvä niin. Sen tiedän, että asioille voi aina tehdä jotain ja lopussa kaikki järjestyy. Jos ei järjesty, ei olla vielä lopussa.