On tullut nillitettyä nykyajan nuorista, heidän käytöksestään, asenteestaan töissä ja muusta negatiivisesta. Kun minut pyydettiin viime viikolla puhumaan ammattikoulun opiskelijoiden työnhakuvalmennukseen, päätin, että on aika lopettaa urputus ja auttaa, jos mahdollista.
Työnhakuvalmennuksesta tulee mieleen CV:n kirjoitusharjoitukset ja tuskastuneet oppilaat. Lähdin pohtimaan sisältöä sen kannalta, mikä hyödyttäisi oppilaita eniten käytännössä. (Jäänmurtajaksi alkuun olin valinnut oman työnhakuhistoriani huippuhetken: Kirjoitin hakemuksen, jossa kerroin olleeni mukana tekemässä yrityksen asiakaslehteä. Juuri ennen lähettämistä huomasin tekstissä lukevan, että olin ollut muka tekemässä asiakaslehteä).
Mutta sitten itse asiaan. Kerroin opiskelijoille, mitä konkreettisia asioita nuorilta odotetaan työharjoittelussa, eivätkä ne asiat ole kovin kummoisia: normit käytöstavat, ollaan ajoissa, ilmoitetaan, jos ei olla. Ja kerran oli pakko muistuttaa siitä iänikuisesta asenteesta. Tai kaksi kertaa. No hyvä on, kolme kertaa se tuli sanottua.
Seuraavaksi jaoin tulostamani vinkit työhakemuksen tekemiseen. Mielelläni kannustan tekemään muista erottuvia, raikkaita hakemuksia ja vaikka unohtamaan kokonaan järjettömän muodolliset ja määrämuotoiset hakemukset.
Tähän asti oltiin rämmitty teoriassa, mutta nyt päästiin hommiin. Harjoittelimme käytännössä työhaastattelua. Jaoin porukan pareihin, jotka jakautuivat haastateltaviin ja työnhakijoihin. Työnhakijat passitin luokasta ulos ja haastattelijat briiffasin hiostamaan hakijoita niin, että joutuisivat vastaamaan kunnolla kysymyksiin. Ulkona olevalle jengille sanoin, että sisälle mennään selät suorina ja ensimmäisenä kätellään reippaasti ja esitellään itsensä selkeästi. Kysymyspatterina toimi autenttinen Ferroplanin haastattelurunko, jota käytetään oikeissa työpaikkahaastatteluissamme.
Opiskelijoiden haastattelutuokioita oli ilo seurata. Luokkaan asteli joukko innostuneita ja suoraselkäisiä kavereita, jotka hoitivat haastattelut kunnialla, 30 sekunnin valmistautumisella. Kaikki saivat tämän jälkeen kertoa, miltä tuntui olla haastateltavana ja millaisen vaikutelman työnhakija oli antanut. Yleinen kommentti oli, etteivät kysymykset olleet hankalia. Minut yllätti into, jolla opiskelijat lähtivät mukaan harjoitukseen ja kuinka tosissaan se tehtiin. Hienoa työtä!
Lopuksi ehdittiin vielä lukea henkilöhtainen suosikkini, Tarina sammakonpoikasista, joka vetoaa kaiken ikäisiin kuulijoihin. Ja keskiviikon innostajaksi jaan sen vielä kerran kanssanne:
Olipa kerran joukko sammakonpoikasia, jotka halusivat järjestää kilpajuoksun. Heidän tavoitteenaan oli päästä korkean tornin huipulle. Paljon väkeä oli kerääntynyt paikalle katsomaan juoksua ja kannustamaan kilpailijoita. Juoksu saattoi alkaa.
Kukaan katsojista ei oikein tosissaan uskonut, että sammankonpoikaset pystyisivät pääsemään korkean tornin huipulle asti. Kuului vain sellaisia lausahduksia kuin
– Oi kuinka rankkaa, ne eivät varmaan koskaan pääse perille!
– Eivät ne onnistu, torni on aivan liian korkea.
Sammakonpoikasia alkoi keskeyttää, paitsi yksi, joka kiipesi yhä ylemmäs. Ihmiset huusivat edelleen
– Se on aivan liian rankkaa, kukaan ei pysty siihen!
Yhä useampia sammakonpoikasia väsyi kesken ja luovutti, mutta yksi vain jatkoi kiipeämistään yhä korkeammalle. Se ei kerta kaikkiaan halunnut luovuttaa.
Lopulta kaikki muut olivat lopettaneet kiipeämisen, paitsi se yksi sammakko, joka valtavin ponnistuksin saavutti ainoana tornin huipun. Nyt kaikki kanssakilpailijat halusivat luonnollisesti tietää, miten se kykeni siihen. Yksi meni kysymään sammakolta, miten se oli pystynyt näin valtavaan suoritukseen ja päässyt maaliin saakka.
Silloin kävi ilmi, että voittaja oli kuuro.