Nimittäin töihin, ei tässä sen likaisempia asioita ollut mielessä. Kuuntelin hartaudella sunnuntaina kahden miljoonan muun suomalaisen kanssa syitä ja seurauksia maailman parhaan joukkueen synnystä. Paljon on muuttunut teknisesti suomalaisessa jääkiekossa, mutta paljon on muuttunut myös henkisellä tasolla. Kaikki muut selitykset kuulostivat tutuilta (hyvät tyypit joukkueessa, pelattiin omaa peliä, jaksettiin tehdä töitä), mutta yksi asia jäi mieleen uutena. Joukkueen sisällä pelaajat välittivät toisistaan. Pelaajat välittivät toisistaan pelissä ja pelin ulkopuolella. Jos joku teki virheen, toinen tuli paikkaamaan ja siitä jatkettiin eteenpäin.

Jokainen joukkueen jäsen kantoi vastuun itsestään ja toisista. Jokainen joukkueen jäsen kantoi vastuun. Kantoi vastuun. Vastuun.

Suomen joukkueella oli hyvä johtaja. Johtaja oli selvästi osannut visioida tavoitteen niin konkreettisesti, ettei yhdelläkään pelaajalla ollut epäselvyyttä siitä, minne ollaan menossa. Valmentaja Jalonen sanoi, että tämä oli Mikko Koivun joukkue. Joukkueeseen saatiin juuri ne tyypit, jotka haluttiin.

Hyvä johtaja, oikeat ihmiset, niistä on hyvät joukkueet tehty.

Edes hippunen tällaisesta välittämisen ajatusmaailmasta työelämässä olisi mullistavaa. Kun työkaveri tekisi virheen, kollega tulisi auttamaan ja siitä jatkettaisiin eteenpäin. Ja ajatella, jos kaikki yrityksen työntekijät pyrkisivät yhteiseen tavoitteeseen! Niinhän se pitäisi olla, mutta se kuulostaa naiivilta. Niin naiivilta, että me jatkamme möllöttämistä omissa työnurkkauksissamme ja toivomme, ettei kukaan tule kysymään mitään. Apua en ainakaan kenellekään tarjoa. En, vaikka pyydettäisiin.