Ha! Tampereen Alihankintamessut lusittu. Oli jännittävää monessakin mielessä. Ensinnäkin siksi, että messujen järjestäminen roikkui löysähkössä narussa kuukaudet etukäteen ja noin kuukausi ennen h-hetkeä oli varmaa, että se on GO, eikä No.
Siitä sitten vaan järjestelemään nopsasti viiden yrityksen yhteisosastoa teemalla Ranta. Koska kuukaudessa ei ehtinyt rantakuntoon, päätettiin laittaa vain ranta kuntoon. Hahhah, niin hauska juttu, paitsi ettei ole yhtään hauska juttu, koska allekirjoittanut kuuluu siihen kansanosaan, joka otti koronakilot plakkariin. (Oletteko huomanneet, että jengi jakautuu tässä tasan kahtia: toinen puoli lihoi ja toinen laihtui merkittävästi eristyksissä).
Mottoni: Ilman viime hetkeä mitään ei tulisi tehdyksi, jälleen totta. Onneksi olemme tottuneet siihen, että aina tulee kiire, joten tämänkin vuoden pikajärkkäilyt menivät vanhalla kaavalla.
Lähdettiin hieman kotikutoisesti matkaan. Kiertelin kotihallissa silmäilemässä, että mitäs voitais viedä messuille ja kas, sieltä löytyi elintarviketeollisuuden testikuljetin kuin olisi ikänsä odottanut juuri näitä messuja. Suunnitteluosastolta tuli kyssäri, että minkäväriseksi laitetaan messukuljetin. Vastasin, että laita merensininen tai hiekanruskea. Päädyimme RAL5005:een, joka ei kuulosta yhtään niin romanttiselta kuin merensininen. Pieni puunaus, maalia pintaan ja se oli siinä.
Merensinistä kitsch-koristein.
Osastomme koostuu kahdesta suuresta pääelementistä ja kahdesta miljoonasta pikkuisesta yksityiskohdasta. Pääelementit ovat taustalakana ja messumatto (mitä se ikinä teeman mukaan onkaan, kunttaa, hiekkaa, nurmea…). Onneksi painotalo taipui tahtoomme ja äkkinäiseen aikatauluumme ja saimme taustalakanan just eikä melkein paikalle. Pilvet, jotka tarkimmat lukijat ovat havainneet leijailevan E1000-osaston yläpilvessä useana vuonna, olivat hävinneet koronatauon aikana savuna ilmaan, joten sellaiset meni tilaukseen myös. Lattialle hiekanruskea matto. Ja tadaa! Meillä on ranta.
Ja siltä se kyllä näyttikin, ”…katson autiota hiekkarantaa…” Oli meinaan tyhjää lääniä messuja edeltävänä maanantaina, mutta kyllä se siitä täyttyi. Ja kaikki ne ulkomaanreissuilta keräämäni simpukankuoret, joita voi kuvailla sanalla kitsch, niin ONNEKSI olin säilyttänyt ne kaikki nämä vuodet, arvasin, että niille tulee vielä käyttöä.
Kuin laguuni aavikolla.
Itse messut oli jännä kokemus. Etukäteen ilmoitettiin, että messuilla on maskipakko ja täytyypi sanoa, että niin säntillisesti ihmiset sitä käskyä noudattivat, että 5/5 arvosana tulee siitä. Jos joku on saanut jonkun tartunnan messuilta, on aika velho. Iltaelämä on sitten asia erikseen, vaikka siitäkään en ole jälkikäteen megalööppiä lukenut. Suhtauduin hyvin skeptisesti messujen järjestämiseen, mutta ne menivät paremmin kuin ikuna odotin. Normivuoteen verrattuna kävijämäärä puolittui, mutta kynänkerääjämummoja oli liikenteessä hieman vähemmän kuin aikaisempina vuosina (muutama oli tosin purkamassa patoutunutta kynänkeräyshimoa ja kyllä olikin ämpäri ääriään myöten kynää ja heijastinta täynnä).
Neuvotteluhuone palmun alla. Taustalla meren äänet, edessä (noin puolen metrin päässä) rannaton ulappa. mikäpä ollessa.
Yritykset suhtautuivat erittäin varovaisesti sekä messuille osallistumiseen että siitä tiedottamiseen. Tapasimme paikan päällä ison joukon vanhoja ja uusia asiakkaita, mutta etukäteen ei ollut asiasta juurikaan huudeltu. Asia puhutti myös meillä ja päätimme lähteä messuille minimimiehityksellä ja unohtaa olkikattoisen cocktail-baarin ja sambakarnevaalit messukäytävällä, ens kerralla sitten.
Messuista jäi sellainen fiilis, että jes kyllä tää tästä! Ihmisten kohtaaminen oli hienoa ja Tampere tuntui kuin olis ollut ulkomailla. Varovasti kun mennään nyt, päästään kurimuksesta kohti valoa. Kohti valoa mennään (sanoi optimisti lokakuussa 😀 )!
Aa että löytyi kaupan vaaterekistä kaikki rantakuosit reilusti alessa, taas oltiin oikeaan aikaan liikkeellä!