Ei mitään rimpuloita - Ferroplan Blogi

Poikkesin kesäkuussa opintomatkalla Pietarissa. Se oli ensimmäinen matkani Venäjälle ja samalla keikalla heitettiin roskikseen lähes kaikki uskomukseni venäläisistä ja suomalaisista kauppakumppaneina.

Aloitetaan stereotypioilla. Mitä luulet, että venäläiset ajattelevat suomalaisista? Lista on aina samanlainen: suomalaiset ovat luotettavia ja tuotteet ovat kuuluisia laadustaan. EI. Totuus on se, että suomalaisuus on Venäjällä brändi lähinnä Pietarin alueella, eikä yhtään kauempana. Moskovassa on aivan turha brassailla suomalaisella laadulla. Kukaan ei tiedä, mistä puhut.

Venäläiset pitävät suomalaisia hitaina. Pakko myöntää: kun projekti alkaa, palastellaan se ensin välietappeihin, jotka siivutetaan pienempiin steppeihin, jotka tsekataan väliajoin palavereissa… Tällainen rassaa nopeita päätöksiä mielellään tekeviä venäläisiä, vaikka meistä tapa toimia step-by-step on äärimmäisen järjestelmällinen ja järkevä.

Venäläiset luottavat päätöksenteossa tunteeseen enemmän kuin järkisyihin. Tunteet näytetään helposti ja suomalaisten erittäin ilmeetöntä ja eleetöntä tapaa toimia vierastetaan. Venäläiset lähtevät mukaan sellaiseen, jonka näkevät tuottavan, oli se kuinka hullua tahansa.

Venäläiset uskovat kohtaloon ja sen johdatukseen lujasti. Esimerkki: kaveri saapuu joka päivä töihin myöhässä ja lorvailee työpaikallaan. Hän saa potkut. Kaveri uskoo – no question – että potkut olivat kohtalo ilman sen kummempia analyyseja.

Vaikka olemme maantieteellisesti lähellä Venäjää, olemme kansoina erilaisia: meillä on hyvin erilaiset historiat ja uskonto, jotka vaikuttavat merkittävästi kansalliseen identiteettiin. Jos haluat menestyä Venäjällä, toimi näin:

1. Opettele kieli.
2. Verkostoidu.
3. Opi rakastamaan Venäjää sen itsensä takia.
4. Suhteiden luominen on kaikkein tärkeintä!
5. Muista aina hyvät tavat.
6. Hauskanpito on sallittua.
7. Huumorintaju on välttämättömyys.
8. Ole valmis tekemään nopeita päätöksiä, kun on niiden aika.

Käännetään veistä haavassa vielä vähän enemmän. Olemme lähinaapuriin verrattuna hyvin erilaisia, mutta miten muu maailma sitten? Miksi tuntuu, että kaikki muut ovat niin erilaisia kuin me. Vastaus piilee Hofsteden kuvassa:

National Cultures (Hofstede).

Muut eivät ole erilaisia kuin me, vaan me olemme erilaisia kuin muut. Siellä, missä kuvaajalla pisteitä on kaikkein tiuhimmassa, ei suomityttö samoile. Olisikohan sittenkin niin, että omaa käytöstään se on vaan muokattava, kun maailmalle lähtee?

Toimitusjohtajat Pentti Patosalmi ja Kari Räsänen (St. Falco Consulting Oy Ltd) heittivät rinkat selkään ja lähtivät junalla Pekingiin. Toukokuun alussa Lahdesta alkanut matka saavutti vihdoin päämääränsä Pekingin. Tässä matkapäiväkirjan neljäs ja viimeinen osa:

Sunnuntai 19.5

Lyhyehkö yö, sillä taksi odotti aamulla klo 6.00 viedäkseen meidät rautatieasemalle. Lämpötila oli nollan tuntumassa, vuorilla lumipeite, vaikka edellisenä päivänä oli lämmintä yli 20 astetta. Oli kerrankin rehellinen kuski. Pikkuhiljaa vanhoja tuttavuuksia alkoi hiippailla laiturilla; senor Brassi, edelleen aurinkolasit silmillään, ladies Ranskasta, americanos jne, koko jengi koossa. Oltiin vaihteeksi kiinalaisessa junassa, ei rahanvaihtoa, ei ruokaa, ei juomaa, tästä se taas alkaa. Aina junan pysähtyessä kyselttiin kuinka pitkään tässä ollaan, vastaus oli aina sama 10 minuuttia vaikka seistiin 1,5 tuntia. Illansuussa tultiin rajalle, passi- ja tullimuodollisuudet etenivät normaalisti. Ainoa aamiaseväs oli yksi appelsiini, jonka tulliporukka otti itselleen. Mielenkiintoista oli telinvaihto, sillä Kiinassa on erilainen raideleveys.

Raideleveys muuttuu, telien vaihto junan alle.

Pääsimme heti aamutuimaan kokemaan, että kiinalainen yhden peiton politiikka ei ole meitä varten. Aamutuimaan lämpötila laski lähelle viittätoista. Aioin nukkua ilman paitaa, kun taas Pentti veti jo hyvissä ajoin pitkät kalsarit ja ulkoilutakin lämmikkeeksi. Heräilin viiden maissa ihmettelemään, mitä tässä tekisi. Unohdin lapsipolitiikan ja kaivoin jostain toisen peiton, jotta saisin nukuttua vielä hetken. Penttikin heräsi varsin tyytyväisinä pitkien kalsareiden lämmittämänä ja lähdimme aamupalalle. Sinne oli jo keräntynyt aika joukko ulkomaisia kanssamatkustajIa, jotka totesivat, että ravintolavaunu oli junan paras paikka, kun aamuaurinko lämmitti meidät kaikki.

Yllättäen saimme aamiais- ja lounaskupongit ilmaiseksi. Tapasimme myös ranskalaisen kirjallisuusprofessorin, ja keskustelut siirtyivät Voltairiin ja Candide-kirjaan. Pentti päätti tilata oluen. Ihmettelimme, kuinka pärjäämme koko päivän ilman evästä, kun paikallista rahaa ei saanut mistään. Selvisihän se pikaisesti, kun ravintolan pääjehu alkoi vaihtaa rahaa. Ei mikään huippukurssi, mutta elämä jatkui. Täytyyhän kavereidenkin elää. Maisemat Kiinassa olivat aika mahtavat, kevät oli saanut puut lehdelle ja rata kulki läpi vuorten. Odotukset olivat korkeat, millaiselta Peking näyttää.

Maanantai 20.5.

Saavuimme päärautatieasemalle, jossa oli hiukkasen porukkaa. Rahaakin olisi kiva olla. Pankkiautomaatit hylkivät meitä. Bank of China vihdoin antoi rahaa noin tunnin selvittelyjen jälkeen. Sitten rehellisen taksin metsästykseen. Totesimme, että tässä maailmankolkassa semmoisia ei ole olemassakaan. Kohtuuhintaan – noin 12 eurolla – pääsimme hotelliin, joka ei tosiaankaan ollut kaukana.

Sitten oltiinkin suurkaupungissa Pekingissä. Asukkaita 10 ja 20 miljoonan välissä. Mikä lienee virallinen luku? Johtuen neljästä viidestä kehätiestä, liikenne sujuu hyvin. Kolmesta viiteen kaistaan yhteen suuntaan. Ja totta kai, sitten tutustumaan kaupungin ns. pakollisiin nähtävyyksiin. Ensimmäiseksi mentiin Kiellettyyn kaupunkiin. Ihmisiä vaelsi sinne varmaan päivässä sen verran, mitä Lahdessa käy turisteja vuoden aikana. Jos kävijämäärä on sama jokaisena päivänä, tutustujia lienee muutama miljoona vuodessa. Tilastoja ja lukumääriä koetamme välttää, koska ne löytyvät helposti eri lähteistä.

Taustalla Kielletty kaupunki.

Kielletyn kaupungin jälkeen menimme vilkkaan liikennekadun toiselle puolelle Taivaallisen rauhan aukiolle. Ottamani kuvat ei anna ihan oikeaa kuvaa siitä, minkälaiset ihmismassat siellä vaelsivat. Maon mausoleumiin oli noin puolen kilometrin jono. Jonotimme hetken aikaa ja sitten tuli järjestysmies, joka lähti ohjaamaan meitä takaisin laukkuni tarkastukseen tai talletukseen. Tässä vaiheessa päätimme luopua Maon näkemisestä. Koululaisryhmät oli kovin kiinnostuneita kahdesta “pitkänokasta”. Poseerasimme heidän kanssaan kuvauksellisesti.

Kadun vastakkaisella puolella Taivaallisen rauhan aukio.

Edelleen Taivaalliselta aukiolta.

Ja sitten alkoikin aikuisten miesten shoppailukierros. Mentiin Silk Markettiin, joka on tunnettu tinkimisen taidon mekka. Karin aikaisempien kokemusten perusteella tiesimme, että tinkimisprosentti on 80-90%. No, siinäpä haastetta maalaisostajalle. Ja kaupan hieronta alkoi. Gantin pikeepaidan lähtöhinta oli 40 €:n tietämillä. Useiden kaupasta poistumis-teatterielkeiden jälkeen lopullinen hinta oli viiden euron tietämillä. Tässäpä haastettä leideille, kun menette ostoksille Pekingiin.

Meillä oli hieno mahdollisuus tutustua myös näkövammaisten Kiinan mestaruuskilpailuihin iltapäivän ajan. Karihan on vaimoineen maailman 45:n maalipallotuomarin joukossa. Kokemusta useista paraolympialaisistakin päätuomarina. Uskomattomia pelisuorituksia pelaajilta, kun lisäksi silmille laitetaan vielä kahdenkertaiset näköesteet.

Kiinanmestaruuskilpailut näkövammaisten maalipallossa.

Kari jakaa palkintoja kansainvälisen tuomarin ominaisuudessa.

Tiistai 21.5.

Toinen Pekingin päivä lupasi jälleen hienoa, lämmintä päivää. Ennusteen mukaan 30 astetta plussalla. Vielä kerran soppailtiin Silk marketissa ja ostoksia minäkin tein Karin esimerkkiä tinkimisessä noudattaen. Vaatii muuten kovaa luonneta. Löysimme muutaman kyselyn jälkeen myös parturin ja hierontaliikkeen. Parturipojan kädet kävi niin kuin Singerin ompelukone ja lopputulos vähintäänkin kiitettävä. Hieronnassa reipasotteinen nuori mies käytti pyyheliinaa tai vastaavaa hierottavan omien vaatteiden päällä. Tunnin aktiivisen käsittelyn jälkeen asiakas oli tyytyväinen, siis minä.

Keskiviikko 23.5.

Viimeisenä iltana kiertelimme hotellimme läheisyydessä olevalla markkinatorilla. Sen tuhannen krääsän lisäksi oli myös syötävää tarjolla skorpiooneista kaiken maailma ötököihin. Jäi makukokemukset toiseen kertaan. Mutta kuitenkin söimme useasti paikallista ruokaa. Eräällä lounaalla vihreistä pötkylöistä Kari sanoi, että papujahan nuo ovat. Pistelin moisen suuhun hyvin pureskelle. Sittenpä alkoi olla tulta suussa. Sehän olikin vahvaa chiliä. Noin viisi minuuttia suu oli tuhannen tulessa, päätä huimasi ja kieltä poltti. Sitten tunne meni ohi ja jälkeenpäin sanoin Karille, että tuon voisi tehdä toistekin.

Yhteenveto

Niinpä niin, sitten aamulla lentokentälle ja kotia kohti. Mitä tästä reissusta jäi kaiken kaikkiaan mieleen. Hieno kokemus tehdä tämäkin kerran elämässä. Junareissuun lähtiessä täytyy unohtaa kotirutiinit. Ensimmäiset kolme vuorokautta meni ilman suihkua. Ei se nyt niin kauhea asia ole, vaikka ei joka päivä pääsekkään pesulle. Junalla reissaaminen Pekingiin saakka ei ole lyhytpinnaisen ihmisen juttu. Kaikki ei tapahdukkaan tässä ja nyt. Hytissä ajan tappamista, asemilla tuntikausien odottelua. Pisin asemalla odottelu oli kuusi tuntia. Oikealla ennakkoasenteella matkasta tulee antoisa. 

Ja sitten Helsinki-Vantaalla.

Rahaa koko matkaan meni ehkä 2 500 euroa paluulentoineen. Ranskalaiset olivat liikkeellä jopa 6 000 euron budjetilla. Kari on kyllä tehokkain tuntemani henkilö optimoimaan kulut. Uskomaton taito sekin. Esimerkkinä se, kun menimme polkupyörätaksilla muutaman kadun välin, Kari sanoi, että eiköhän kävellä, ettei tule kuluja. Minä sanoin Karille, että haloo, haloo! tämähän maksaa jopa kaksi euroa!! Nuukuus ei liene pahe nykyaikana ihmisellä. Ja sitten lentokoneeessa kuuntelin Nabuccoa: “Synnyinseutu sun luokses on kaipuu…”

Kaiken kaikkiaan tällainen matka on aikamoinen haaste kaverisuhteille. Tapaamamme ranskalaisrouvat olivat erimielisiä monessa asiassa, eikä heitä nähty yhdessä useinkaan esimerkiksi päivällisellä. Meillä kaverisuhde 20 vuoden takaa takasi sujuvan kanssakäymisen koko matkan ajan. Pitää uskaltaa tehdä asioita, joita haluaa. Meillä on vain yksi elämä.

P.S. Lue myös matkapäiväkirjan ensimmäinen, toinen ja kolmas osa!

Toimitusjohtajat Pentti Patosalmi ja Kari Räsänen (St. Falco Consulting Oy Ltd) heittivät rinkat selkään ja lähtivät junalla Pekingiin. Toukokuun alussa Lahdesta alkanut matka jatkui Ulan Batoriin. Tässä matkapäiväkirjan kolmas osa:

Torstai 16.5.2013

Asuimme hotelli Kaiserissa, kävelymatkan päässä ydinkeskustasta. Meiltä puuttuivat viimeisen osuuden matkaliput, joten lähdimme niitä metsästämään matkatoimistosta. Ulan Bator – UB näin meidän kesken – pitäisi olla turistipaikka, mutta mistään ei löydy ainuttakaan karttaa. Meidät ohjattiin pääpostitoimistoon, jossa piti olla kaikenlaista turisteja helpottavaa materiaalia, mutta ei mitään. Kysyvät eivät tieltä eksy, ja matkatoimisto löytyi kerrostalon takapihalta kolmannesta keroksesta, mutta ketään ei ollut tavattavissa. Avulias porttivahti yritti auttaa meitä sujuvalla mongolian kielellä ja kohta avustajia oli useampikin ja selvisi, että matkatoimiston edustaja ei tulisi sinä päivänä takaisin. Tutustuimme keskustan ihmeisiin ja päätimme vierailla toimistolla seuraavana päivänä. Matkaohjelma meni uusiksi, kun kuulimme Suomesta, että liput saatavissa lauantaina klo 18.00-19.00. Tällöin meidän piti mennä jurtta-retkelle.

Näkymä Mongoliasta.

Meillä kaikilla lienee kuva Mongoliasta yhtenä maailman köyhimmistä talouksista. Kuitenkin katukuvassa näkyvistä autoista on muskeliautoja melkein joka toinen. Asiaa kyseltyämme meille todettiin, että autot ovat liikemiesten. Liikenne on melkoisen kaoottista. Kadun ylitys vaatii rohkeutta, joskus seisten keskellä ajoväylää, odottaen rakosta päästä eteenpäin. Pääkadulla on ajokaistoja kolme suuntaansa. Aasialaiseen tapaan äänimerkkimelu on melkoinen. Pääkaupungissa näyttää olevan poikkeuksellisen paljon rakennustoimintaa. Kerrostaloja nousee vieri viereen nostokurkien värittämänä. Kaupunkikuva kohenee nopeasti. Kadut ja varsinkin jalkakäytävät ovat surkeita. Tien- ja kadurakentamiseen on hurja tarve.

Nykyistä rakenustekniikkaa UB:ssa.

Kaupunkiin on tutustuttu ja hotelli järjesti meille nopeasti auton ja tulkin maaseudun kohteita tutkimaan. Ensimmäinen määränpää oli Tsingis Khan muistomerkki noin 50 km päässä. Poukkoillen välillä hiekkateillä ja välilä väistellen asfaltissa olevia kuoppia, pääsimme perille parissa tunnissa. Samalla väistelimme milloin lehmä-, lammas- ja vuohilaumoja. Yhtäkkia eteemme ilmestyi 40 metrinen ruostumattomasta teräksestä tehty patsas, aikamoinen ilmestys. Se valmistui vuonna 2010 ja ympäristö oli vielä keskeneräinen. Museossa oli hienot suunnitelmat jatkoksi mm. 4500 minisotilaan hyökäysmuodostelma.

Matkalla UB:sta maaseuturetkelle.

Tsingsin Khanin patsaalla.

Taas tunnin tai parin ajelu pitkin peltoja ja varsinaisessa pölypilvessä, kun eteemme ilmestyi “Turtle rock”, kilpikonnan muotoinen kalliomuodostelma. Pentti rohkeana vuorikiipeilijänä ja enemmänkin nuorien oppaidemme houkuttelemana kiipesi lähes patsaan päälle. Hevos- ja kameliajelua oli tarjolla, mutta jäi ratsastussaappaat kotiin ja varsinkin kypärä, josta vaimo aina muistuttelee.

Tällä hevosella pääsee ratsastamaan Kilpikonnavuorella.

Kilpikonnan uumenissa oppaiden kera.

Toisena kohteena kilpikonnavuorelta pari kilometriä eteen päin kävimme meditaatiopaikalla, jossa oli ylös nouseva polku ja polun varrella tauluja joissa on erilaisia elämän viisauksia. Arvioimme, että näitä aforismeja oli noin 150-200. Mietiskelypaikka oli Budhalais-uskontoon liittyvä kohde.

Satoja aforismeja matkalla hiljentymistemppeliin.

Ja niin alkoi matka takaisin Ulan Batoriin. Paluumatkalla kävime Nomidi-perheessä. Siis aidossaa jurttakodissa. Perheen pää isä oli päivätyössään paimenena. Menimme sisään jurttaan ja kahden lapsen perheen äiti aloitti perusteellisen käsien pesun aina kyynärpäitä myöden, hyvin saippuoiden. Eli hygienia oli hallussa. Sitten pöytä pyyhittiin uutterasti hangaten puhtaaksi. Ja eikun pötyä pöytään. Pienet sormen paksuiset pötkylät maistuivat munkkirinkeleiltä. Ei kuitenkaan niin makeilta, koska mausteena ei ollut sokeria. Muutoin syötävän hyviä. Niin, ja tietenkin juotavaksi teetä, jossa oli maitoa ja suolaa mausteeksi. Ensin hiukan arvelutti, että mikähän mahtaa olla makuelämys? Joimme kupit tyhjiksi ja kiittelimme emäntää tarjoilusta. Paluumatka UB:iin jatkui hiljaisuudessa. Väsyneet, mutta paljon nähneet ja kokeneet matkalaiset saapuivat takaisin hotellille.

Jurttia Kilpikonnavuorella.

Voin tapaista ja pieniä makupaloja teen lisäksi.

Perjantai 17.5.2013

Päivälle oli luvattu vain muutamaa aste lämmintä, joten ajattelimme pysytellä lähitienoilla. Ohjelmassa oli tutustuminen International Intellectual Museumiin, joka oli täynnä hoksaamiseen ja luovuuden kehittämisen valmistettuja tuotteita. Kaikki oli saanut alkunsa 11-vuotiaan pojan kehittämästä 3-dimensioisesta puupalapelistä, jotka piti irrottaa toisistaan. Rajoittunut mielemme ei pystynyt erottamaan kahta kapulaa toisistaan, vaikka kuinka vääntelimme. Olisi pitänyt pyöräyttää tekelettä pöydällä, jotta gravitaatio olisi vienyt sisällä olevat kuulat sivuun. Emme aikoneet jatkaa älyllisten tehtävien ratkomista, sillä vaativimmat olisivat edellyttäneet noin 1000 kädenliikkeen suorittamista. Tapasimme museon johtajan ja hetken aikaa rupateltuamme jätimme tämän varsin mielenkintoisen paikan.

Mongoliassa on kolme suosittua urheilumuotoa; ammunta, ratsastus ja paini. Niinpä suunnistimme suurehkoon painipalatsiin. Äijää alkoi lappaa molskille perinteisissä asuissa pipo päässä, pienet shortsit jalassa ja mukanaan kevyt paita, josta kierrettiin vahvahko naru miehen ympäri. Noin 35 metrin halkaisijalla olevalla matolla oli samaan aikaan kymmeniä painijoita ja aina kun joku kellahti molskille, häviäjä irroitti narun ja läpsäytti voittajaa takamuksille. Äijiä riitti aina vain ja vajaan kolmen tunnin kuluttua poistuimme salilta, saas nähdä kuka voitti, luetaan huomisesta lehdestä.

Painiottelun alkuseremonioita.

Painiotteun tuomareita.

Tällä välin keli oli taas muuttunut ja alkoi sata räntää. Palasimme hotellille ja jäimme odottelemaan matkatoimiston edustajaa, jotta saisimme junaliput Pekingiin. Liput saatiin lopultakin riitävän ajoissa ja yön jälkeen ei kun kohti uusia seikkailuja. Edessä on vielä kahden päivän junamatka ja sitten saavumme Pekingiin!

P.S. Lue myös matkapäiväkirjan ensimmäinen osa ja toinen osa!

Toimitusjohtajat Pentti Patosalmi ja Kari Räsänen (St. Falco Consulting Oy Ltd) heittivät rinkat selkään ja lähtivät junalla Pekingiin. Toukokuun alussa Lahdesta alkanut matka on edistynyt Mongolian rajalle. Tässä matkapäiväkirjan toinen osa:

Lauantai 11.5.

Perillä Irkutskissa. Matkan jatkuessa venäläinen vedätys sen kun vaan jatkuu. Junassa vaunuemäntä suostui lataamaan kännykkämme 100 ruplan hinnalla. Ja kuitenkaan kuittia siitä ei saatu. Eli omaan taskuun meni. Iltakahvilla ravintolavaunussa lasku oli 600 ruplaa, mutta takaisin meille tyrkytettiin 300 ruplaa 1000 ruplan setelistä. Tässä vaiheessa Kari alkoi tutkia hinnastoa, jolloin tarjoilija kipitti nopeasti satasen kanssa takaisin. No entäpä sitten taksi Irkutskin asemalla. Tullessamme ulos asemarakennuksesta, meitä oli vastassa sakea joukko pimeän taksin tyrkyttäjiä. Lopulta teimme sopimuksen yhden kuskin kanssa. Hinnaksi sovittiin 600 ruplaa ja matka alkoi. Niin saavuttiin hotellille noin 20 minuutin ajon jälkeen. Laukut pois autosta ja sitten olikin maksun aika.

Pojat aamukävelyllä. Lämpotila +4 astetta ja tuuli jossain Siperian puolella.
Näinpä kuppi kuumaa kahvia on matkan varrella paikallaan. Monikerrospukeutuminen on poikaa.

Tyrkytin kuskille hänen rautatieasemalla laskimella näyttämäänsa 600 (15€) ruplaa. Alkoi kalabaliikki, jossa yrmyn näköinen kuski kertoi uudelleen laskimellaan, että hinta olikin yhdeltä henkilöltä. Hetken katseltuamme kuskin olemusta, tulimme siihen tulokseen, että maksetaan 1200 ruplaa, niin päästään tästä tilanteesta ulos. Tähän loppuivatkin meidän taksiajelut Irkutskissa. Karin loistavalla vainulla ja kartanlukutaidolla käytimmekin sen jälkeen vain yleisiä kulkuneuvoja. Kaupunkialueella kertalipun hinta oli 12 ruplaa, siis n. 0,3€.

Sunnuntai 12.5.

Aamu valkeni ja suunnitelma Baikalille matkaamiseksi alkoi. Meille ehdotettiin taksia hintaan 3000 ruplaa, mutta aikaisemmasta viisastuneina päätimme etsiä muita vaihtoehtoja. Rämisevällä ratikalla keskustaan, Ankara-joen varteen mahdolliselle veneretkelle, mutta kylmä keli (noin 4 astetta) ei kannustanut palelluttamaan itseämme. Sen sijaan selvitelimme paikallisten kanssa mahdollisuutta Baikalille menemiseksi. Samaan aikaan kaverini Pietarista viestitti meille, että bussilla pääsee tunnin välein Listvyankaan. Kysymys kuului, mistä bussi lähtee? Kartasta sekin vastaus löytyi. Haastellisten keskustelujen jälkeen selvisi, että matka maksaa 90 ruplaa ( € 2,20)/henkilö. Päätimme lähteä sinne seuraavan aamuna. Sitä ennen varasimme hotellin netistä, kaikki oli taas järjestyksessä. Saavat taksikustit nuoleskella näppejään.

Pikkubussilla Baikalille.

Maanantai 13.5.

Aluksi Baikal tuotti pettymyksen, sillä lämpötila laski nollaan ja räntää sanoi koko iltapäivän ja illan. Siinä sitä valmisteltiin pussikeittoja ja pidettiin sadetta. Luontoäiti oli suosiollinen seuraavana aamuna, sillä päivä valkeni kirkkaaseen auringon paisteeseen ja pääsimme nauttimaan Baikalin luonnosta.

Baikal-järven tilavuus on 20% maailman makeasta vedestä ja 80% Venäjän makeasta vedestä.

Turistikausi ei ollut vielä alkanut, mutta tapasimme ja juttelimme eri ulkomaalaisten kanssa. Heitä oli Skotlannista, Tasmaniasta, Italiasta ja Ranskasta kaikki menossa tai tulossa pitkin Trans Siperiaa. Paluumatka Irkutskiin sujui pikkubussilla 10 rouvashenkilön kanssa tiivistunnelmaisesti. Hotelli oli varattu edellisiltana ja pienen kävelymatkan jälkeen matkamiehet painoivat väsyneet olemuksensa pehmeän sängyn pielukselle.

Paikallista asutusta Baikal-järven rannalla.

Paikallinen rakennusyrittäjä Baikal-järven rannalla.

Tiistai – torstai 14.-16.5.

Mongolia oli seuraava kohteemme. Ennenkuin pääsimme junaan matkamies Pentti kohtasi matkatoverin, jonka kanssa oli päästävä samaan kuvaan. Venäläiset ihmeet eivät loppuneet. Juna-asemalla meille jäi muutama tunti odotteluaikaa ja menimme odotushuoneeseen muhkeille nahkasohville. Tästä huvista tosin sai maksaa € 0,30/tunti. Tähän kyllä kannatti investoida, kun ajatteli alakerran rautapenkkejä.

Matkaajapatsaalla.

Juna tuli ajallaan Moskovan aikaa. Vaunu löytyi ja samalla uudenlaiset aromit hellivät hajuaistiamme. Emme olleet varanneet ruokaa, saatikka vettä matkalle, joten oli suuri yllätys kun kuulimme, että junassa ei olisi ravintolavaunua Ulan Batoriin saakka. Odottelimme maltamattomina pysähdyksiä, jotta voisimme ostaa asemilta edes jotakin, mutta yhdelläkään asemalla ei ollut myyjiä. Kaiken lisäksi juna pysähtyi kaikilla pikku asemilla ja välillä keskelle metsää tai peltoaukeaa.

Löytyihän se kauppa ennen Ulan Batoria.

Saavuimme viimeiselle venäjänpuoleiselle asemalle, passi-ja tullitarkastus, sekä saimme yllättäen kuulla, että juna seisoo täällä kuusi tuntia. Ruokaongelma ratkesi. Samalla huomasimme, että vaunumme oli ainoa, ilman veturia, täynnä ulkomaalaisia. Tuli mieleen Agatha Christien “Idän pikajunan arvoitus”. Viimein juna suunnisti Mongolian puolelle, samat muodollisuudet ja saatoimme odottaa matkan jatkuvan. Iloinen yllätys jälleen; odottelua puolitoista tuntia.

Näin mentiin Mongolian puolelle.

Saksalaista valmistetta oleva junan vaunu oli ilmeisesti valmistettu 60-70 vuotta sitten. Neljän hengen hyttimme oli vaunutelin päällä ja välistä tuntui, että jokin pyörätelin osista tulee lattian läpi. Melu oli koko ajan poikkeuksellisen kova. Junan liikkuessa lattian rajasta tuli hyvin kuumaa ilmaa ja ikkunan raoista erittäin kylmää ilmaa. Yölämpötila oli jossakin nollan tienoilla. Niinpä me saimme valita nukkuessa joko hikoilun tai palelemisen. Junan käytävässa oli junan aikataulu. Sitä tutki myös eräs eläkkellä oleva ranskalainen leidipari.

Olosuhteiden pakosta toinen naisista puhui kohtuullista englantia. Keskustelu kulkeutui matkalukemisiin. Kerroimme, että meillä molemmilla on lukemisena Dostojevskin Idiootti. Nainen taas luki Rikosta ja Rangaistusta. Kuultuaan lukemisesistamme, hän oli haltioissaan intellektuellin kirjallisuuden valinnasta. Tässä vaiheessa olimme jo hyvin pitkästyneitä ko. kirjoihin. Kuitenkin selvisi, että rouva oli eläkkeellä oleva Toulousen yliopiston kirjallisuuden professori.

Väliin meidän vaunu oli näin yksinäinen.

Että tällaista junaseuraa tällä kertaa. Niin kuin olettaa voi, keskustelumme muutui kovin yksipuoliseksi ja yleistasoiseksi. Juna kolisteli hissukseen kohti Ulan Batoria ja kahden yön jälkeen olimme perillä. Aikaisemmasta oppien, keskityimme huolellisesti taksin valintaan, joka 10000 Tughrikista alensi hinnan puoleen (2,5€), mikä lienee kohtuullista. Hotellille tultuamme n. 6.30, menimme heti suihkuun ja hetken levon jälkeen aamupalalle. Ensi kerralla kuulette ja näette, millainen paikka on Ulan Bator!

P.S. Lue myös matkapäiväkirjan ensimmäinen osa!