Minut pyydettiin erääseen tilaisuuteen pitämään puheenvuoro oppilaitosyhteistyöstä. Laatiessani esitystä jouduin äkillisen raivon valtaan.

Mistähän tällä kertaa on kyse?

Aloitin esityksen kasaamisen loogisesti siitä, minkälaisessa kouluyhteistyössä olen ollut viime vuosina mukana. Listalle pääsivät lukuisat yhteistyöhankkeet ammattikoulun, peruskoulun, yliopiston, ammattikorkeakoulun ja lukion kanssa. Työ– ja TET-harjoittelijat, lopputyöntekijät ja yritysvierailut. Kurssisuoritukset, portfoliot ja harjoitustyöt. Kouluilla pitämäni luennot, yrittäjäyhdistysyhteistyö, Orin Hampaat -yritysideakilpailu, yrittäjyysesitykset, Taitaja2014 -lajituomarointi, Avaimet Sun Duuniin -kesätyötapahtumat, työnhakukoulutukset sekä puheet. Mieleen tuli monta mukavaa muistoa, mutta samalla hiipi takaraivoon jonkinlainen ikävä tunne.

Laskin karkeasti kolmen viime vuoden aikana erilaisiin kouluyhteistyöhöhankkeisiin käyttämäni tunnit ja järkytyin. Olen käyttänyt sinä aikana silkkaan hyväntekeväisyyteen 200 työtuntia eli lähes puolitoista kuukautta työaikaa! Joo joo, laiska töitään luettelee, mutta aikuisten oikeesti hei.

Ymmärrän yhteiskunnallisen vastuun aspektin, mutta mikä on riittävä tuntimäärä sen suorittamiseksi? 200 tuntia, 500 tuntia, 1 000 tuntia?

Aloin pohtia, mitä yhteistyö todella tarkoittaa. Yhteistoiminnan eri tasoja voidaan määritellä mm. näin (Lähde: Couch 1986/ Mönkkönen 2002, 42-44):

1. Tilanteessa olo – Osapuolet ovat läsnä tilanteen vaatimuksesta (esim. tehtävänsä tai roolinsa vuoksi), mutta kumpikaan ei erityisemmin panosta vuorovaikutuksen syntymiseen.
2. Sosiaalinen vaikuttaminen – Toinen osapuoli käyttää tilanteessa valtaa ja toinen jää varjoon tai hänen roolinsa mitätöityy.
3. Peli – Tilanne, jossa toinen tai molemmat osapuolet pelaavat tiettyjen pelisääntöjen mukaan ja yrittävät hoitaa sillä ”pelin kotiin”.
4. Yhteistyö – Molemmat osapuolet sitoutuvat samoihin päämääriin, näkevät yhteisiä tavoitteita ja etenevät niitä kohti.
5. Yhteistoiminta – Korkein sosiaalisen vuorovaikutuksen taso, jossa syntyy molemminpuolinen luottamus ja molemmat osapuolet arvostavat toisiaan.

Perinteisen oppilaitosyhteistyön voisi nähdä olevan jossakin tasolla 1-2. Näin ollen voidaan unohtaa sana yhteistyö tästä yhteydestä kokonaan. Voisin sen sijaan siirtyä käyttämään sanaa avustus.

Oppilaitos”yhteistyö” on jämähtänyt jonnekin 30 vuoden päähän menneisyyteen ilman mitään muutosta. Antajapuolena toimii yritys ja saajana oppilaitos. Että minä haluaisin jatkossa tehdä oppilaistos”yhteistyötä”, sen on muututtava molempia osapuolia hyödyttäväksi ja businesta paremmin ymmärtäväksi.

Koska tapoihini ei kuulu pelkkä länkyttäminen, vaan myös ratkaisuiden tarjoaminen tilanteen korjaamiseksi, ehdotan seuraavaa:

1. Opettajat työharjoitteluun. Kaikki lähtee opettajista. Esimerkki otetaan aikuisista, vaikka muuta väitettäisiin. Opettajan arvostus yrittäjyyttä kohtaan ja business-taju tarttuvat auttamatta nuoriin.
2. Aito vaihtotalous. Oppilaitosten on tarjottava rahanarvoista hyötyä yrityksille niiden antamaa aikaa vastaan. Esiintymisvalmennusta, kieliapua, tilaisuuksissa avustamista, some-koulutusta tai mitä ikinä keksitäänkin. Iänikuisia yritysportfolioita en halua nähdä enää yhtäkään.
3. Rohkeus. Uuden yhteistyömallin ylläpitäminen vaatii molemminpuolista aktiivisuutta ja ennen kaikkia toimintaa. Kummankin osapuolen on osattava vaatia itselleen selviä hyötyjä ja ponnistella niiden saavuttamiseksi.

Jos haluu saada, on pakko antaa.