Osallistuin viime viikolla Team Finland -delegaatioon, joka vieraili Brasiliassa työ- ja elinkeinoministeriön kansliapäällikön Jari Gustafssonin johdolla. Ja mites reissu sujuikaan?
Su 4.10. Klo 9.15
Matka alkaa! Delegaatio muodostuu virallisesta ryhmästä, johon kuuluu kansliapäällikön lisäksi ulkoasiainministeriön, TEM:n ja Finpron edustajia. Minä kuulun yhteen neljästä yritysdelegaation ryhmästä, joka mudostuu Waste-to-Energy -yrityksistä. Muut yritysryhmät ovat Bioenergy-, Port- ja Smart Grid-toiminta-alueilta.
Täällä siis mennään tai siis ainakin melkein. Matkan ensimmäinen stoppi tuottaa ongelmia. Meidän piti lähteä Helsingistä kohti Amsterdamia klo 7.00, mutta sankan sumun takia pääsimme matkaan tasan kaksi tuntia myöhässä. Amsterdamin kenttä on rakennettu merenpinnan alapuolelle, joten tällaiset ongelmat ovat yleisiä syksyllä.
Kun aikoo matkustaa 20 tuntia putkeen, ei parin tunnin viiveellä ole väliä, mutta haaste piilee siinä, että jatkolentomme São Pauloon lähtenee ilman meitä. Ja vaikka ehtisimme koneeseen juosten, matkalaukut eivät, 100%:n varmuudella.
Joskus harvoin käy tuuri. Ja se päivä on kaikesta huolimatta tänään. Ensimmäistä kertaa elämässäni pakkasin tärkeimmät tavarat mukaan erillisiin käsimatkatavaroihin, koska jotenkin tuli sellainen etiäinen, että laukut häviävät jonnekin. Siitä syystä saan mennä ainakin ensimmäisenä päivänä businesstapaamisiin jakkupuvussa, puhtaassa paidassa ja korkokengissä reikäisten tennareiden ja villasukkien sijaan. Vaikka tulisi se vaikutus tehtyä niinkin!
Nyt ei muuta kuin peukut pystyyn, että ehditään jatkolennolle!
Ma 5.10. klo 11.20
Eivät auttaneet peukut, eikä mikään muukaan, jatkolento meni ilman meitä. Parin tunnin lento Helsingistä Amsterdamiin venyi lähes kuuden tunnin koneessa istumiseksi ja Amsterdamiin laskeuduttiin lopulta, kun polttoainetta ei enää ollut kentän yllä kiertelyyn.
Perillä terminaalissa odotti kaaos, jollaista en ole koskaan nähnyt. Satoja ihmisiä jonotti kentällä uusia jatkolentoja ja tilanne ajautui lähes mellakkaan. (Kuulin jälkikäteen, että kentällä oli ollut jopa 10 000 ihmistä jumissa odottamassa uusia lentoja). Lentoyhtiö ei saanut tilannetta millään tasolla hallintaan ja hirvittävällä tuurilla ja päättäväisyydellä meidän neljän hengen porukkamme sai jatkolennot vain kolmen tunnin jonotuksella. Taaksemme jäi satoja ihmisiä odottamaan vuoroaan. Osa lähes itki kaaoksen keskellä. Toinen osa porukastamme jonotti uusia lippuja ja hotellimajoitusta 16 tuntia, mikä kertoo tilanteen totaalisesta kaoottisuudesta.
Tilanne olisi vaatinut lentoyhtiön puolelta henkilön, joka olisi ottanut homman haltuun. Asiakkaat olivat hätääntyneitä ja vihaisia, eikä kukaan tehnyt mitään. Tiskillä oli alle kymmenen henkilöä bookaamassa uusia lippuja ihmiselle, ja aulan puolella joku jakoi vuoronumeroita epäloogisesti valikoiduille henkilöille.
Sen siis piti olla São Paulo, mutta se muuttuikin Amsterdamiksi. Me vietimme leppoisan, mutta turhautueen illan ja maanantaipäivän Amsterdamissa, koska mieluummin olisimme jo olleet matkalla Brasiliaan.
Olimme päättäneet lentoyhtiön suosituksesta jättää matkalaukut kentälle ja ne buukattiin suoraan seuraavalle lennolle, joka siis olisi Pariisin kautta São Pauloon. Ja edelleen: Onneksi minulla oli käsimatkatavarat, joiden kanssa selvisin mainiosti yhden yön ja päivän. Löysimme Amsterdamin hotellista myös saunan, joka viimeistään huuhtoi pois mielestämme ainakin osan kentän kauhuista.
Ti 6.10. 5.00
Vihdoinkin perillä! Matkalaukkulinjastolla odotti uusi, mutta ei niin odottamaton yllätys: laukkumme eivät saapuneet São Pauloon. Huonosti koneessa nukutun yön ja 12 tunnin lennon jälkeen aamulla kello 6 se tuntui murskaavalta. Meidän ei auttanut muu kuin tehdä kentällä ilmoitus kadonneista laukuista ja jatkaa tapaamisiin. Korvauksena saimme käteen lappuset, joilla saimme hakea 25 euroa käteistä lentoyhtiön tiskiltä tarpeellisia hankintoja varten.
Laukkuselvittelyjen jälkeen ei ollut enää aikaa ajaa hotellille delegaation kyytiin, joten lähdimme suoraan kentältä ensimmäiseen tapaamiseen. Henkilöauton takapenkillä meikatessani ja vaihtaessani lentovaatteita jakkupukuun ja korkokenkiin tunne oli kuin Amazing Racesta. Lisäpohjallisia ei korkokenkiin tarvinut, koska lennosta turvonneet jalat tursuivat yli äyräiden kengistä muutenkin.
Onneksi lentolaukkuuni oli sattunut mukaan yksi muistitikku, jolla oli pari Ferroplanin esitystä aiheeseen liittyen. Lisäksi mukaan oli tullut taloudellisia laskelmia kompostointilaitoksiin liittyen. Viisi kiloa esitteitä sen sijaan jäi matkalaukkuun, joka oli hävöksissä. Olimme alkuperäisestä ohjelmasta vuorokauden myöhässä, joten menetimme delegaation ensimmäisen päivän eli kolme tapaamista, mikä oli harmillista.
Saavuimme aamun ensimmäiseen tapaamiseen minuutilleen oikeaan aikaan ja siitä suoraan esittelemään Ferroplania Investe São Paulon Luiz Arbaxille.
Päivän toinen tapaaminen oli São Paulon Sercetariat for Energyn João Carlos de Souza Meirellesin kanssa, jonka jälkeen lähdimme kohti lounastilaisuutta. Tilaisuudessa saimme kuulla esityksen Brasilian tämän hetkisestä tilasta, joka ei taloudellisesti ja poliittisesti ajatellen ole kaikkein valoisin. Meiltä kyseltiin reissun aikana useampaan otteeseen, miten näemme tilanteen, jota brasilialaiset itse pitivät lohduttoman huonona. Maailman mittakaavassa tilanne ei ole ollut niin paljon tapetilla kuin brasialaiset ajattelevat. Moneen kertaan todettiin, että delegaatiomme vierailu nähdään tilanteesta johtuen jopa erittäin positiivisena.
Lounaspaikan vessassa ehdimme vihdoin pestä hampaat ja kammata tukat lentöyhtiön meille antaman selvitymispakkauksen turvin. Business on businesta ja se hoidetaan, vaikka ei aina menisi ihan suunnitelman mukaan ja siitä saimme matkan aikana myös kiitosta.
Päivän viimeinen tapaaminen oli paikallisen jätetoimijan Vital Ambientalin Rogério Calazanin kanssa Suomen pääkonsulaatin tiloissa. Tiloissa toimii näkyvästi myös ruotsalais-brasilialainen kauppakamari, joka on aloittanut toimintansa vuonna 1953. Ei siinä sinänsä mitään niin kiinnostavaa, mutta kun suomalainen vastaava toiminta on alkanut joitakin vuosia sitten, tulee jälleen kerran mieleen kysymys, miten hitossa nuo ruotsalaiset ehtivät joka paikkaan vuosikymmeniä ennen meitä. Syyt voivat olla historiallisia tai mitä vaan, mutta se ei poista sitä tosiasiaa, että me olemme pahasti jäljessä monessa asiassa, eikä se anna meille asiakkaan silmissä yhtään säälipistettä.
Viimeisestä tapaamisesta lähdimme suoraan aivan kaupungin keskustassa sijaitsevalle lentokentälle, koska lensimme vielä illalla pääkaupunkiin Brasíliaan. Käynti São Paulossa jäi siis tällä kertaan vain 14 tunnin mittaiseksi. Vaikka kaupunki on Brasilian suurin ja siellä asuu 20 miljoonaa ihmistä, siitä jäi miellyttävä vaikutelma.
Suurkaupungiksi se on siisti ja järjestelmällisen oloinen. Liikenne oli mielestäni sujuvaa ja melko turvallisen oloista ainakin verrattuna vietnamilaisia suurkaupunkeihin miljoonine mopoineen. Kaistoja saattoi olla yhteen suuntaan jopa kymmenen rinnakkain, mutta silti liikenne sujui moitteettomasti ja ainakin ulkoisesti sääntöjä noudattaen.
Perillä Brasíliassa kyselimme kentällä jälleen kadonneiden laukkujemme perään ja meille luvattiin ilmoittaa heti, jos ja kun ne saapuisivat perässä. Kun kaikki tavarat ovat hävinneet, osaa arvostaa ihan uudella tavalla hotellien kylppäreiden pikku saippuapurkkeja ja hammastahnoja ja iloita hyväntuoksuisesta ihovoiteesta ja muista ylellisyyksistä:
Takana 4 lentoa. Havaittavissa “pientä” turvotusta jaloissa. Kun käveli, tuntui, että vesipatja hyllyi jalkapöytien päällä.
Illalla, hotellissa kello 23.30, viimeiset puhtaat vaatteet päällä alkoi reippaimmankin reppureissaajan takki olla tyhjä. Aamulla oli tiedossa jälleen aikainen herätys ja uudet tapaamiset.
Ke 7.10. Klo 20.45
What a day! Ei ole mitään, mitä kunnon yöunet eivät korjaisi! Aamu alkoi upealla auringonpaisteella ja lähes 30 asteen ihanalla lämmöllä. Aamiaiseksi saimme tuoreita paikallisia hedelmiä, jotka olivat parhaita ikinä ja nautimme ne hotellin ulkoterassilla kauniissa aamussa.
Brasilian pääkaupunkina oli alun perin Rio de Janeiro, mutta vuonna 1956 päätettiin sisämaahan perustaa uusi pääkaupunki Brasília, jonne maan hallitus siirtyi vuonna 1960. Brasílian kaupunki on lentokoneen muotoinen. Paikalliset kuvaavat Brasíliaa “kuivaksi” paikaksi, jota se siis on paitsi maastoltaan myös ilmeisesti kulttuuri-tarjonnaltaan. (Aika monet kaupungit varmasti ovat kuivia, jos niitä verrataan vaikkapa Rio de Janeiroon).
Poliittisesti levoton ilmapiiri oli havaittavissa myös Brasíliassa. Päivän ensimmäinen tapaaminen julkisen jäteyhtiö SUL:n teknisen johtajan Paulo Celso dos Reis Gomesin kanssa oli tarkoitus pitää yleisessä kokouspaikassa kaupungilla, mutta mielenosoituksen takia miittingit oli siirretty Suomen suurlähetystön tiloihin. Se ei sinänsä ollut mikään harmi, koska ympäristö oli mitä upein.
Tapaamisen jälkeen meidät oli kutsuttu Suomen suurlähettilään Markku Virrin vieraiksi ja lounaalle suurlähetystön virallisiin edustustiloihin. Suomen suurlähetystö sijaitsee luonnollisesti järven rannalla vieretysten ruotsalaisten ja norjalaisten kanssa. Norjan suurlähettiläs oli lounaalla mukana ja kävi juttelemassa ja kertomassa, että vierailevat usein Suomen “puolella” ja nappaavat mennessään suomalaisten mangopuusta paria mangoa kotiin viemisiksi. Ruotsalaisilla taas on kuulemma paras uima-allas, jossa sielläkin naapurit käyvät välillä kylässä.
Suomen suurlähetystön puutarha. Pensasaidan takana asuvat norjalaiset.
Mielestäni poolpartytkit voisivat olla ihan hyvä tapa verkostoitua. Varsinkin kuumana päivänä, jona vierailimme lähetystössä.
Sisustus oli jotenkin hmm.. kotoisa!
Lounaan jälkeen pääsimme tapaamaan pitkän pöydän ääreen kaivos- ja energiaministeriön edustajia. Tämä tapaaminen oli yksi harvoista erittäin virallisista tapaamisista, koska Finpro oli keskittynyt todella hyvin oikeiden yritysten kanssa järjestettyihin tapaamisiin, mikä on yrityksen kannalta juuri sitä arvokkainta antia.
Illan päätteeksi matkattiin taas lentokentälle ja siellä meitä odotti kaikkein paras yllätys: lähes neljä vuorokautta Suomesta lähdön jälkeen sain matkalaukkuni takaisin! Jäljellä on enää yksi päivä ja voin vannoa, että esitteitä jaetaan nyt niin maan perusteellisesti, ettei kaikkea tarvitse viedä takaisin kotiin.
Reissun ehkä odotetuin kohtaaminen. Delegaation jäsenten mukaan tämä oli delegaation kuuluisin matkalaukku.
Istun siis jälleen koneessa matkalla kohti São Pauloa ja edessä on reissun lento numero viisi. Toinen osa porukasta lähti kohti Rio de Janeiroa, josta meille lähtettiin suolaa haavoihin -kuvia myöhemmin:
Kuva: Pipa Turvanen
To 8.10.2015
Reissun viimeinen päivä (mihin sitä matkalaukkua olisi enää edes tarvittu). Aamun ensimmäinen tapaaminen oli jätteenkäsittely-yhtiön Grupo Marquisen José Alexis Carvalhon kanssa. Yritys oli juuri viettänyt 40-vuotisjuhliaan, mikä on Brasialiassa yritykselle erittäin korkea ikä.
Yleisesti voisi sanoa, että brasilialaiset ovat erittäin tietoisia jätehaasteesta, joka maailman viidenneksi suurimmalla valtiolla on edessään. Pinta-alaltaan Brasilia on suurempi kuin koko Eurooppa, joten jokainen voi miettiä, millaista on ratkaista jäte- ja energiahaasteita siellä. Resursseja monilla alueilla näiden asioiden hoitamiseen ja suunnitteluun ei välttämättä ole tarpeeksi, vaikka jätetoimijat joka sektorilla ovat ymmärtäneet jätteessä piilevän busineksen.
Brasiliasta ei voi lähteä syömättä kunnon pihviä ja onneksi en lähteny, koska päivän lounaalla söin taatusti parhaan pihvin ikinä! Paikallinen kahvi on lähituote parhaimmillaan ja se on kahvia, jota automaattikahviin tottunut suomalainen pystyy helposti juomaan ilman maitoa vaikka monta kuppia.
Vielä ehdimme iltapäivän aikana tavata Invest-Partnersin Jan Jarnen ja Jukka Räisäsen ja Foxx Haztecin Alexandre Citvaraksen. Lähes kaikista tapaamisista jäi käteen jotain jatkotyöstettävää ja muutamassa tapauksessa on mahdollista, että uusia reissuja aletaan jo suunnitella!
Brasilialaiset ovat suomalaiseen makuun erittäin ystävällisiä, eivät kiusaannuttavan ystävällisiä niin kuin aasialaiset, mutta eivät myöskään epäystävällisiä, joten jotkut hmm… eteläiset naapurimme. Joka kerta, kun jollekin hymyili, oli kyseessä sitten autonkuljettaja, kadun mies tai nainen tai yrityksen johtaja, sai takaisin ystävällisen hymyn (Suomessa kysytään, että onko jokin vialla, jos ilman syytä hymyilee). Jos oli jotain kysyttävää, apua löytyi aina tai ainakin empatiaa, vaikkei kielitaitoa tai vastausta olisi varsinaisesti ollutkaan. Ongelmana saattoi joskus olla se, että yhtä monta kertaa kuin kysyi, sai myös eri vastauksen, mutta ainakin kysyjää aina yritettiin auttaa.
Viimeisestä tapaamisesta matkasimme kentälle, josta kotimatka alkoi. Edessä oli jälleen 12 tunnin lento kohti Eurooppaa. Air Francen lento alkoi perinteisellä juomatarjoilulla ja päätin ottaa matkan päättymisen kunniaksi lasin (muovimukin) kuohuvaa, kun sitä näytti olevan kärryssä tarjolla. Pyysin saada kuohuviiniä, mutta stuertti sanoi, että “Anteeksi, mutta meillä on vain shampanjaa”. Totesin olkiani kohauttaen, että “Voi että, eipä voi mitään, ehkä selviän sen asian kanssa, että laita vaan sitä shampanjaa”. Vieressäni istunut ranskalaismies oli tikahtua nauruunsa. No ei meillä Suomessa koskaan tarjoilla tuosta vaan shampanjaa missään, että mistä sitä voi tietää!
Pe 9.10.2015
Oi koti, niin lähellä ja kuitenkin niin kaukana! Olemme kentällä Pariisiissa, täällä pahamaineisella Charles de Gaullella, jossa jokaisen matkalaukku on ainakin kerran hävinnyt ja joka on valittu useaan otteeseen yhdeksi maailman huonoimmin toimivaksi kentäksi. En voi olla eri mieltä matkatessamme terminaalista “vieressä” olevaan terminaaliin shuttle-linjalla, bussilla, viiden passintarkastuksen ja kolmen turvatarkastuksen kautta. 12 tunnin lennon ja tunnin yöunien jälkeen ranskalainen virkamiesten töykeys tuntuu olevan viimeinen pisara. Onneksi lento Suomeen oli puoli tuntia myöhässä, joten ehdimme lennolle.
Kuusi päivää, seitsemän lentoa, neljä päivää kadoksissa ollut matkalaukku, kymmenet tunnit lentokoneessa ja kentillä, lukuisat tapaamiset ja uudet ihmiset… Miettiessäni matkan käänteitä ja tapahtumia huomaan, että monessa kohtaa reissun varrella aloitin lauseen sanalla “Onneksi..”. “Onneksi minulla oli käsimatkatavarat”, “Onneksi minulla oli laatikko käyntikortteja käsilaukussa”, “Onneksi en ollut kaoottisella kentällä yksin”, ja niin edelleen ja niin edelleen. (Sitä paitsi laukun katoamisessa oli se hyvä puoli, ettei kotona tarvinut pestä yhtään pyykkiä, kun kaikki vaatteet tulivat takaisin puhtaina).
Pienistä käytännön vastuksista huolimatta koen olevani onnekas ja etuoikeutettu, kun sain olla matkalla, jolla oli mukana Suomen huippuja omilta aloiltaan. Meidän Waste-to-Energy-ryhmämme oli todella dynaaminen, energinen ja… no… paras. Yhteishenki syntyi matkan varrella, kun mietimme bussissa matkalla tapaamisiin esityksemme strategioita, kuka sanoo mitä ja missä järjestyksessä. Kaikki pistivät itsensä peliin ja uskon, että kovalla työllä meidän on mahdollista saavuttaa jatkossa isojakin asioita yhdessä. Yhdessä meidän nimittäin on toimittava maailmalla, jos jotain haluamme saada aikaiseksi.
Kiitos TEM, Finpro, Team Finland ja kaikki, jotka matkan järjestelyihin osallistuivat! Kiitos kaikille yrityksille ja uusille tuttavuuksille! Kiitos Pipa, Marianne ja Esa, joiden kanssa jäimme Amsterdamiin jumiin ja kadotimme matkalaukut, en olisi selvinnyt ilman teitä!
