Meillä oli hieno tilaisuus vierailla maaliskuun alussa Ho Chi Minhissä, entisessä Saigonissa. Vietimme siellä viikon ja toinen viikko vierähti Keski-Vietnamin tuulisella ja aurinkoisella rannikolla.
Saigonissa asuimme Kukkuloiden perheessä ja saimme nauttia sen hyvästä vieraanvaraisuudesta. Perhe Kukkula on asettunut juurevasti aloilleen ja arki pyörii hyvin. Suomesta meille oli lähtenyt mukaan täsmätuotteita eli toivottuja tuliaisia: ruisleipää, salmiakkia, suomalaisia lehtiä ja juustohöylä. Vietnamilainen yhteiskunta tulee toimeen ilman sellaisia tuotteita kuin juuri juustohöylä, kuorimaveitsi ja tiskiharja. Nämä kaikki olivat olleet perheen äidin tuliaistoiveita ja pikkuhiljaa vieraiden käytyä ne ovat toteutuneet. Unohtamatta pikkupoikia laukusta löytyi myös lastenkirjoja, muutama pikkuauto ja hedelmäkarkkeja.
Saigonin tosi kuuma ilmasto määrittelee ajankäyttöä. Jos haluaa lenkille tai uimaan, on mentävä ennen aamuyhdeksää tai illalla neljän jälkeen. Silloinkin on kuuma, mutta lämmön ja uv:n kanssa pärjää. Päivän kuumuudesta on etuakin: pyykki kuivuu ulkona hetkessä. Shoppailuun ilmastoiduissa ostoskeskuksissa päiväsydän sopii myös hyvin.
Saigonin liikenne haastaa länsimaisen ajattelutavan. Sulassa sovussa liikenteessä kulkevat henkilö- ja kuorma-autot ja 40 miljoonaa mopoa. Ulkomaalainen ei saa ajaa autoa Vietnamissa, minkä ymmärrän hyvin. Meidän ajattelutavallamme ”minä ensin” ja ”minulla on etuoikeus” ei siellä pärjää. Tuntuu, että vietnamilaiset kuskit on varustettu linnun niskalla, joka kääntyy miltei ympäri, ylimääräisellä silmäparilla ja erittäin nopeilla reflekseillä sekä kohteliaisuudella. Äänitorven runsas käyttö kuuluu myös sikäläiseen autoiluun. Kun kuski tööttää kerran, se merkitsee, olen ohittamassa sinua. Kun tööttäyksiä kuuluu kaksi, tarkoittaa se, että menen ohi ja väistä vähän. Ja kolmella torven painalluksella annetaan ymmärtää, että nyt on tosiaankin väistettävä. Tööttäilyä ei oteta pottuiluna vaan se oli puhdasta informaatioita. (Oma analyysini, mutta näin se meni).
Mopolla voi kuljettaa mitä vain. Autossa seinät tulevat vastaan, mutta mopossa ulottuvuutta riittää. Sen päälle voi kasata puukuorman, monimetrisiä putkia, kanahäkkejä kanoineen ja tietysti koko viisihenkisen perheen. Turvallisuuttakin on ajateltu. Aikuisilla on kypärät, lapsilla ei. Tarina kertoo lisäksi, että muutamia vuosia sitten jonkun silmäätekevän (presidentin) poika perusti kypärätehtaan ja yllätys, yllätys, muutaman kuukauden kuluttua säädettiin laki, että kaikkien mopoilijoiden pitää käyttää kypärää!
Vietnamin luonnossa elää paljon meille vieraita eläimiä. Tiikereitä ja norsuja emme nähneet, mutta käärme (en tiedä mitä laatua) ilmestyi lenkkipolullemme heti ensimmäisenä aamuna. Toisena aamuna lenkkimme oli siirtynyt asfaltoiduille väylille talojen keskelle. Toinen eläinlaji, joka vilahteli niin ulkona kuin sisällä taloissakin, oli gekot. Ne ovat sisiliskon näköisiä pieniä olioita, joita ei tarvitse pelätä tai varoa. Päinvastoin hotelissamme Keski-Vietnamissa meillä oli huoneessamme tiedote, että gekot syövät tauteja levittäviä hyönteisiä ja ne ovat huoneissa suotavia ja niitä ei pidä häätää pois. Niinpä aina tarkistin kenkäni, ennen kuin laitoin niihin varpaani. Kolmas eläinlaji, joka meitä viihdytti, oli lepakot, jotka ilmestyvät joka ilta klo 17.35 Kukkuloiden naapurin takapihalle lentelemään. Niitä oli satoja ja kai nekin hakivat jotain syötävää.
Koiraa emme Vietnamissa syöneet, eikä sitä ollut tarjollakaan. Eikä paljon muitakaan eksoottisia ruokia. Kanaa, possua ja kalaa syötiin riisin ja nuudeleiden kera. Mutta olen samaa mieltä Kukkuloiden poikien kanssa, että pottumuusi ja jauheliha ovat kuitenkin parasta. Maukkaimmat ruokanautintomme saimmekin Kukkuloiden kotona, kun isäntäväki teki meille erittäin hyvää kotiruokaa. Kiitos heille siitä ja kaikesta muustakin huolenpidosta.
